Terveisiä Marjaniemen Tapanin saunasta

Pitihän sinne mennä, kun se kerran oli lämmitetty. Marjaniemen Ryhmäpuutarhan sauna Tapaninpäivänä. Kyllä niiden kelpaa siellä Marjaniemen saunalla: niillä on talvivesi. Mikäs siinä on sitten saunoessa. Meidän pitäisi Pakilassa hinata vettä Vantaanjoesta tai pyytää saunojia tuomaan ne tullessaan kun on vain se kesävesi.
Marjaniemen puheenjohtaja (jonka nimeä, anteeksi vain, unohdin kysyä. Hän kun oli Tapaninsaunan kassana) oli luonut polun lumesta puolen metrin leveydeltä ulkoportilta aina Saunatielle asti. Vai oliko se nyt sitten vain puoleenväliin ja joku toinen teki loput. Hyvin sinne kuitenkin pääsi perille asti. Mökkialueen ja saunarakennuksen välissä on rivi uusia mökkejä: osa jo aika valmiin näköisiä: palstalla lumesta törröttää jo uusia taimenpiiskojakin, vaikka vielä kovin pieniä. Osa mökeistä taas on vasta runkoluurankoja, pressut päällä ja valtava röykkiö rakennustarpeita vieressä. Kuinka suurelta pieni siirtolapuutarhamökki näyttääkään, kun valmiina on vasta pelkkä puinen runko. Nämä mökit tehdään kunnon tavarasta: leveää, kuuden tuuman lankkua ja paksuja parruja, kertopuusta tehtyjä kattotuoleja ja muuta laatupuutavaraa ja eristevillavuoria näkyi työmailla. Ei ollenkaan kieroja, vajaakanttisia kakkosnelosia ja hedelmäpuulaatikoista irroteltuja ohuenohuita laudansäleitä, joita löytyy, kun joutuu aukaisemaan vanhojen pula-ajan mökkien seiniä tai välikattoja.
Uusien mökkien palstarivin välistä vie saunatie Marjaniemen saunarakennukselle. Ja siellä oli taas Leksa laittanut kystä kyllä: saunan kiukaan uutuutttaan hohtava kylki hohti lämpöä ja toiseksipäällimmäiset kivet hehkuivat punaisina noin 450-asteisina. Kelpasi siinä löylyä heittää ja jutella niitänäitä. Kerroin, että meillä Pakilassa on sauna täynnään remonttirojua vielä, vaikka jo ollaankin voiton puolella. Ja että kyllä minä luulin, että muutkin remonttimiehet tulisivat Marjaniemen saunaan, kun omaan ei vielä pääse ja remonttipölyä on kuitenkin nieleskelty jo kuukausia, vaan eipähän noita täällä näy.
Vaan oli se meidän Markku sitten kuitenkin jo suihkussa, kun siitä jäähylle läksin. Yhdessä siinä sitten ihmeteltiin, että missä ne meidän Pakilan innokkaat joulusaunojat nyt oikein on, kun olisi Marjaniemen saunassa päässyt ideaa vain kolmella eurolla testaamaan ihan käytännössä.
Leksa jutteli, että heillä lämmin vesi tulee öljypolttimella kellarin pannunhuoneen varaajalta. Kaksi puolentoistakuution öljysäiliötä riittävät reilut pari kesää. Vaan olipa somasti remontoitu Marjaniemen saunaa: uutta kaakelia pesuhuoneessa, uusia suihkuja kolme, ikkunaa nurkemmassa ja löylyhuoneessa ikkuna ummistettu ja uudet lauteet ja valot lauteiden alla. Oikein siistiä ja viihtyisää. Eikä siellä ollut edes kylmä pesuhuoneessa tai pukuhuonessa. Pukuhuoneen oli uusi ilmalämpöpumppu puhallellut ihan riittävän lämpimäksi, vaikka se oli vasta puoliksi lämpöeristetty ja lasitetulla kuistilla oli oikein somaa istuskella pikkupakkasessa vilvoittelemassa ja ihastella rohkeimpia, jotka kävivät lumessa pyörähtämässä.
Vedet menevät saunasta alarinteseeseen ja päätyvät pumppaamoon, joka painaa ne kunnan viemäriin. Meillähän on Pakilassa kyllä hyvä suora viemäriliityntä viemärilinjaan, mutta kun se talvivesijohto meiltä vielä...
Mutta Herttoniemeläisilläpä ei ole omaa saunaa enää ollenkaan. Oli siellä näet Hertsikastakin väkeä Tapaninsaunassa. Hertsikan sauna paloi ja vakuutusrahat riittivät vain vanhan purkuun, mutta eivät enää uuden rakentamiseen. Olisi tarvittu puoli miljoonaa, jota ei sitten löytynytkään. Ja saattoi kai siinä olla ongelma rakennusluvankin kanssa, uutta rakentaessa sellainen tarvitaan, eikä niitä enää ole niin helppo rannan piihin saada, kuin ennen. Luoja varjelkoon Pakilan saunaa moiselta onnettomuudelta.
Ajattelin, kun tarvoksin hijlakseen sitä luotua uraa takaisin Itäkeskuksen suuntaan autolle. Kyyllä se ihmispololla on niin autuas olo, kun on saanut ihan oikeassa saunassa kylpeä, eikä missään korvikkeessa.

Pakilan Valkea Joulu

Sunnuntaina 19. joulukuuta aukesi hiihtokausi: Paloheinän 1.8 km:n ladulla, jonka alle on kelkottu metrin verran tykkilunta, kävi melkoinen kuhina, kun Hennan kanssa kävimme aloittamassa hiihtokauden. Pakkanen oli laskenut kohtuulliseen 6 asteeseen, mutta tuuli oli yltynyt myrskylukemiin ja Paloheinän pellolla oli aika ankea hiihtää vastatuuleen. Metsässä sen sijaan oli ihan kiva sujutella. Vanhempi herrasmies, jonka ohi puhkuimme totesikin aukealle ja tuuleen tullessamme, silmät ja tukka lunta ja tuiskua täynnä: "On tässä nyt vähän jo talven tuntua...". Ja olihan siinä peltoaukiolla niin kuin olisi yhtäkkiä naparetkelle joutunut.
Vaan kun palasimme Paloheinän majalta omalle mökillemme tapahtui ihme: tuuli tyyntyi ja alkoi sataa valtavasti suuria lumihiutaleen lörpäkkeitä. Koko puutarha verhoutui tunnissa paksuun joulupeitteeseen. Valkea Joulu tuli Pakilaan.
Ystäväni Nalle oli käynyt hiihtolenkin aikana mökillä ja tuonut maistiaisia valmistamastaaan viinistä. Kun satomme oli runsas, enkä oikein ole viininvalmistuksesta perillä, toimitin koko sadon Chateau Nalléen (http://timpanpuutarha.blogspot.com/2009/09/viinisato-hyva-pakilassa.html). Joka siis nyt on saanut siitä valmistettua aivan oivallista viiniä:
Hieman jännitti, kun tätä omasta rypäleestä tehtyä sai lasillisen eteensä.
Väri on kauniin punaluumuinen, valaistessa vivahdus roosaan. Ensinuuhkaisu oli melko vaisu ja suuria odotuksia ei vieläkään ollut.
Maku kuitenkin yllätti kuin omenapuun takaa: tässä viinissähän onkin runsas, hedelmäinen ja pitkäkin maku. Tuoksussa hieman luumua ja tiikerinliljaa, mausta löytyy vivahde omenaa ja jopa aavistus vadelmaa. Maku ei kuitenkaan ole mikään liian tyrkyttelevä, vaan viinillinen, hapokas ja sopivalla tavalla tanniininenkin. Vaikutus laajemmin nautittuna viipyilevän euforinen. Tämä viinihän on kypsytetty lasiastioissa.Varsin hyvä balanssi. Toivottavasti on vielä yhtä hyvässä kuosissa, kun ensi kesän satokausi alkaa, tämä nimittäin toimii varmasti vaikka sen uuden perunan kanssa...

Puutarhan joulu

Nuorena miehenä olin joskus Joulun yksin kaukana erämaassa kämpällä, jossa päiväpuuhat lyhyen hämärän aikana rajoittuivat kelopolttopuun haalimiseen metsän kannoista ja muu aika jakaantui lukemisen ja syömisen kesken. Edes radiota, puhelimesta puhumattakaan ei tuohon aikaan ollut mukana. "No, siellä se varmaan oli aito joulu?", ovat monet kyselleet, kun olen tuosta kertonut. "No, joo, niinpä...", olen vastahakoisesti myönnellyt. En ole halunnut rikkoa kyselijän kaunista mielikuvaa postikorttimaisen kauniista, jouluisesta metsästä. "Oikeasti kyllä", olisin halunnut sanoa, "siellä mitään joulua edes ollut". Vain sitä yhtä ja samaa metsäistä hämäränhyssyä: päivällä muutama tintti hätäisesti kävi tervehtimässä lintulaudalla ja muun ajan olin kämppää lämmittämässä ja kirjoja lukiessani aina ihan jossain muualla, missä nyt kulloinkin lukemani kirjan tarina sattui liikkumaan (olen parantumaton "liikkuvan kirjaston" mukana kuljettaja.) Yksin erämetsässä on mahdollista astua toviksi, paitsi yhteiskunnan, myös joulun ulkopuolelle. Eikä silloin joulustressi kyllä vaivaa. Ei siinä siis niin kovin paljon menetä, olen tosin kokeillut vain kerran, en enää sen jälkeen ole halunnut, kun on jo omia lapsia, joiden silmän välkkeestä voi tarkkailla joulun odotusta. En ehkä erämetsään, mutta pikkupikkumökille siirtolapuutarhaan, voisin paeta jouluna. Yksin olemaan tai sitten vaikka useammalla hengelläkin, mutta ilman turhaa tingeltangelia. En toivo kenellekään yksinäistä joulua, mutta jos sellainen on edessä, kannattaa harkita pakoa mökille jos siellä vain lämpö pysyy.
Työmatkani kulkee pitkin Hämeentietä ja Vallilan siirtolapuutarhan ohi. Aamupimeässä jo ja yhtä lailla iltapimeässä bussilla ohiajaessa näkyy, että joistakin mökeistä loistaa ikkunasta valo. Joku siellä talvimökkeilee, liekö Joulua paossa. Terveisiä niin Pakilan kuin Vallilan kuin muidenkin siirtolapuutarhojen talvimökkeilijöille!
Joulutervehdin kaikkia lukijoita seuraavassa kahdella Juicen laulusanoituksella, "Kuusessa ollaan" ja "Sika". Olen kirjoittanut tekstit suoraan kuuntelemaltani levyltä. Mahdolliset kirjoitus- ja rivitysvirheet ovat siis minun, mutta jouluherkistely on aitoa Juicea:


"Mene jouluaattona kaupungille, sano hyvää joulua poliisille
Poliisi sua pampulla lyö, on silmissäs joulun tähtivyö
Ja kuusessa ollaan, kuusessa ollaan
Härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan, kuusessa ollaan
Mene jouluaattona hautuumaalle, huuda tervetuloa messiaalle
Nousee kunnon ihmiset haudoiltaan, joudut jouluksi kuuseen roikkumaan
Ja kuusessa ollaan, kuusessa ollaan
Härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan, kuusessa ollaan
Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, kuusessa ollaan,
Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, kuusessa ollaan
Mene jouluaamuna joulukirkkoon ja sillä silmällä katso Pirkkoon
Sua pastori tsiigaa kauhuissaan, kun häntä et vilkuile ollenkaan
Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan,
Härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan, kuusessa ollaan

Juice Leskinen
Kuusessa ollaan, 1980"

"Joulun viettomme alkaa jo toukokuussa, porsaalla silloin on herkut suussa.
Se lihoo, se kasvaa, se vahvistuu, ja sitten kun koittaa marraskuu, niin lapset laulaa:
Joulun tähti on ehdoton.
Sika. Se kuulan kalloon saa. Sika. Sen setä teurastaa. Sika. Ja setä verta juo. Sika. Se joulumielen tuo.
Minä läävässä lojuvaa karjua katsoin kärsivin ilmein, vellovin vatsoin.
Jouluna sikaa mä muista en, vain kinkkua vahtaan himoiten.
Ja lapset laulaa:
Joulun tähti on ehdoton.
Sika. Kun sitä suolataan, Sika. Yhdessä kuolataan. Sika. Ja isi mielellään on vesi kielellään.
Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää, kadulla adventtisohjoa kyntää.
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään, kun ihminen rypee läävässään.
Ja lapset laulaa:
Joulun tähti on ehdoton.
Sika. Se kohta paistetaan. Sika. Sen perää maistetaan. Sika. On sähköuunissa. Sika. On mutsi duunissa.
Kato äiti on laittanut kystä kyllä. Sinappihuntu on sialla yllä.
Isoveli veistänsä terottaa ja luistansa porsaan erottaa.
Lapset laulaa:
Joulun tähti on ehdoton.
Sika. Lopulta tappoi sen. Sika. Ympäristö vatsan happoisen. Sika. Voi kuinka isi syö. Sika. Isiltä loppuu vyö.
Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä, potkaa. Läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa.
Kun loppuu aatto ja alkaa yö, niin ihminen on sitä mitä hän syö.

Sika. Lalaallalaa. Sika. Trallaallaaalaa. Sika. Trallaalllaaalaa. Sika. Trallaalllaaalaa. Duubadaa, dabadibibbaa, jibadaduu

Juice Leskinen
Sika 1980"

Pakilan saunan remontin kuulumisia IV

Saunaremontin kulku on edelleen kuin kiskoilla vaikka pakkasten tultua meno onkin vähän hidastunut väliaikaisesti. Viime viikolla päästiin taas vauhtiin, kun laatoitusurakka saatiin sovittua. Risto ja kumppanit on asennellut ilmatointiputkia vennttiileitä varten ja uuden oven pukusuojan ja pesuhuoneen välille. Viikonvaihteessa (12.12.2009) pääsin minäkin taas mukaan pieniin viikonlopputalkoisiin: tehtiin yhdessä Vesan, Ranen ja Altin kanssa valumuotti uuden piippumme kruunua varten. Laudasta kyhätty muotti on valmis vastapellitetyn piipun huipun ympärillä, mutta valun jätimme vielä seuraavaan viikonloppuun. Toiveena oli, että pakkanen ehkä vähän hellittäisi, jolloin valun lämpimänä pitäminen kuivumisen ajan olisi helpompaa. Lisäksi pellitystyö ei kaikilta osiltaan ole vielä ihan valmis: viimeisetkin saumat saatanee tehtyä tällä viikolla. Voin vakuuttaa, että siellä katolla oli tuulessa huomattavasti viileämpää kuin alakerrassa, puhumattakaan saunalla kesäaikaan.

Meidän katolla ollessa Markku ja Juha asensivat lattialämmityksen kaapelin paikalleen pesuhuoneen ja osittain löylyhuoneenkin lattiaan. Tällä viikolla laatoittajat pääsevät jatkamaan vesieristystä ja tekemään tasoitteilla uusia kaatoja lattiaan ja aloittavat myös jo laatoitukset. Mikko on saanut laatoitussuunnitelmat valmiiksi. Niitä piti muutella moneen kertaan, koska olosuhteet saunallamme ovat varsin vaativat: talveksi kylmilleen jätettävässä rakennuksessa täytyy käyttää pakkasen kestäviä, periaatteessa ulkokäyttöön tarkoitettuja materiaaleja.

Kunhan laatoitukset, piipun valu ja pellitys on tehty, päästään lopulta joulun viettoon ja viettämään ansaittua joulu- ja talvilomaa ja remontti jatkuu sitten keväällä putkitöillä. Remonttiurakan puoliväli on kuitenkin jo takana ja onnistunut valmistuminen näyttää varmalta. Hyvä me.

Kierretankojen kiinnityksen

valmistelua.

Piipun "sadehattu" kiinnitetään

tankoihin.

Liukkaalla, lumisella katolla

pitää olla tarkkana.

Lattilämmityksen asennusta.

Tulipalo Pakilassa

Joulukuun 10. päivä yöllä on tapahtunut kauhea onnettomuus Pakilan siirtolapuutarhassa: Jasmikepolun mökki numero 312 on palanut. Palo syttyi toistaiseksi tuntemattomasta syystä torstain ja perjantain välisenä yönä (http://yle.fi/alueet/teksti/helsinki/helsinki/2009/12/siirtolapuutarhamokki_paloi_pakilassa_1257391.html). Oheiset kuvat on otettu sunnuntaina 13.12. 2009.

Paloa epäillään tuhopolttajan työksi (http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1809824). Pakilassa kuitenkin ounastellaan, että tämä epäilys ei pitäisi paikkaansa.

Huhun mukaan omistajilla, jotka vasta hiljattain olivat mökin hankkineet, ei ollut palovakuutusta.

Tästä syystä Pakilassa harkitaan heidän auttamistaan esim. keräyksellä ja mahdollisesti talkooavulla mökin korjauksessa. Ystävämme ja myötäpuutarhurimme Jurvasen Vesa on ottanut asiaa hoitaakseen. Täytyy ensin selvittää, onko asioiden laita todella niin onneton, kuin huhu kertoo. Kunhan palaneen mökin omistajien kanssa on saatu puhuttua ja asia saadaan byrokratian ja pykälien mukaiseen järjestykseen, siitä kerrotaan lisää. Pakilan talkoolaisten suuren määrän ja myötätunnon tuntien uskon, että apu tulee tarvittaesa olemaan laajaa.

Mökin remontoinnista II

Ostin mökin sateisen kesän jälkeen syksyllä 1998. Myyjä sanoi mökin olevan huonokuntoinen, mutta paikanneensa katon hiljattain.
No, sateinen kesä jatkui vielä sateisempana syksynä. Mökissä oli kellarikerros, joka ei oikeastaan ollut enää käytössä. Siellä oli joskus ollut sauna, mutta nyt enää vain valtavasti puutarharojua ja seinää pitkin näytti valuvan vettä. Kellarissa näytti kuitenkin olevan viemäriputkisto, jota kautta vesi poistui. Tutkin putkiston ja havaitsin, ettei se oikeastaan johtanut minnekään ja tiiliputkista tehty putkisto oli ilmeisesti rikkoontunut jo aikaa sitten. Jäin talven ajaksi miettimään mitä oikein kellarille tekisin ja suunnittelin, tai haaveilin, muutenkin mitä kaikkea mökille voisi tehdä. Keväällä 1999 päätin, että viemäriremontti kaivinkoneineen on toteutettava heti, muuten en pian perennoitten takia raatsi maata kaivaa.
Huhtikuun alussa odoteltiin, että maa sulaisi riittävästi kaivutöille. Tutkin kellarin lattiaa tarkemmin ja huomasin toisen puolen siitä kovin heppoiseksi: purin sen vasaralla ja lapiolla ja kannoin betonin ulkosalle. Tämä puoli kellarista oli ilmeisesti ollut alunperin maalattiaisena säilökellarina. Sittemmin oli oltu oltu valavinaan lattia ja tekevinään sauna. Luojan kiitos purin kaikki nuo tekeleet pois: mökki olisi päältä lahonnut kokonaan jos molemmin puoli muoviin paketoidut, läpimärät villanriekaleet olisi jätetty paikoilleen. Toiselle puolelle kellaria, joka siis alunperin ei ollut ollut säilötilaa, oli rakennettu kellarikoppi, jonka myös purin pois. Vein aika monta kuormaa kaatopaikalle.
Kaivinkone saapui paikalle. Kaivatin mökin kulman kellarin seinän alareunaa myöten auki. Viemäriputki vedettiin seinän alta lattiaan piikattuun roiloon ja maahan kaivettuun uomaan. Esiin kaivetun seinän osan suojasin muovisella kosteuseristeellä. Kellarin päätyyn puhkaistiin kaksi uutta, pientä ikkuna-aukkoa. Vanhat aukot, jotka olivat jääneet takavaraston ja terassin alle, valoin umpeen uudella betonilla. Asensin uudet viemäriputket paikalleen. (Niistä ja imeytyskentästä sekä kuivakäymälöistä kirjoitin aikaisemmin.) Uuden lattian sain valettua huhtikuun lopussa. Uusien seinien muurauksen aloitin toukokuussa ja sain valmiiksi kesäkuussa. Muurasin seinät seitsemän sentin väliseinälecaharkoista. Väliin tuli 7 cm paksu polyuretaanilevy lämmöneristeeksi. Sain seinät ja lattiat tasoitettua kesäkuussa. Seuraavaksi asensin lattialämmityksen, laatoitin ja teetin sähkö- ja putkityöt. Alakertaan oli siis tehty vessa ja suihku sekä huone, jossa oli pesukone ja pakastin ja tilaa saunalle, jos sellaisen joskus päätyisin rakentamaan.
Vanhan keittiön olin purkanut jo huhtikuussa. Uuden mökkikeittiön asensin touko-kesäkuussa. Nyt mökissä oli jo toimiva vessa ja suihku sekä keittiö, mutta remontti jatkui ja pölyä oli joka paikassa edelleen. Heinäkuussa purin pari metriä tuvan laipiota ja eristin ullakon katon ja seinät (ns. Vintti-Iita-ratkaisu polyuretaanilevyillä). Kun vielä asensin kellarin uusiin aukkoihin uudet ikkunat ja laitoin kuistille lisälämmittimen, oli mökki siltä erää remontoitu.
Mutta kummasti sitä remonttia vain on jatkettu sen jälkeenkin: välillä on ollut vuosia ilman suuria töitä, välillä taas on tehty hurjasti hommia.
Uusi ulko-ovi ja varaava takka tulivat 2003 keväällä. Alkoi lämpöä olemaan ja pysymään taas vähän paremmin. Uusien tuplien rakentaminen tuli sitten parin kesän päästä. Ostin karmilankkua ja tein ne itse. Ostin leikatut lasit lasiliikkestä ja asensin ne itse tekmiini karmeihin. Ihan riittävän hyviä niistä tuli. Mutta kun parin vuoden päästä totesin, että pitäisi ruveta kunnostamaan ulkoikkunoiden kaikki karmit, huomasin, että aika ei enää riitä. Lahosieni oli minua nopeampi. Maalia irrottavista keleistä puhumattakaan. Eli luovuin näistä tuplalaseista myöhemmin, mutta en laittanut niitä roskiin vaan kierrätin ne Pakilan kevätromulavojen viereen: Ne hävisivät sieltä muutamassa minuutissa, ja ovat varmasti palveluksessa Pakilan mökeissä edelleen.
Varsinaista talvimökkeilyä pitempiä aikoja päädyin kokeilemaan vasta 2005 keväällä, kun asuin tilapäisesti Saksassa. Lämpö pysyi kyllä jotenkuten, mutta päätin, että teen vielä ulkoremontin ja laitan sammalla kunnon lämpöeristeet. Siitä seuraavassa jaksossa.

Puutarhan näkemisestä

Ympäristön, luonnon, puutarhan, voi nähdä monin silmin: Joku näkee Pakilan puutarhat rehevänä, kesäisenä puistona, jossa onnelliset puutarhurit asustelevat pikku mökeissään ja hoitelevat onnellisina palstojaan ja hedelmäpuitaan. Joku toinen taas näkee samassa maisemassa kurjia puuhökkeleitä ja muistelee lapsuuden kiduttavia kitkemisleirejä ja kiusaavia hyönteisiä. Puutarhurimme itse toki suhtautuvat valtaosin myönteisesti harrastukseensa ja siten näkevät ympäristön kai etupäässä ensin mainitulla tavalla. Siinä näkemisessäkin on kuitenkin valtavia eroja. Omalta kohdaltani olen huomannut miten vuodet ja kokemus ovat syventäneet sitä, miten paljon yksityiskohtia ja tapahtumista näen puutarhassani. Valitettavasti se on tuonut muassaan myös piinaavan tietoisuuden monista asioista, joita en välttämättä olisi halunnut tiedostaa, esim havainnot kaikkialla viihtyvistä ja uudelleen ilmestyvistä rikkaruohoista tai levottomasti "vääriin" paikkoihin vaeltavista perennoista. Olen ollut nyt kymmenen vuotta alueella ja viime aikoina olen vasta tajunnut, kuinka huonosti puutarhaani oli hoidettu niinä sen hankkimista edeltävinä aikoina: ruoho oli kasvanut kukkapenkkeihin ja tukahduttanut monet kasvit kitumisen asteelle, kasvimaalla ja penkeissä savi oli päässyt vallitsevaksi maalajiksi, muhevuus oli tiessään. Hämmästykseni on olllut monen lajin kohdalla suuri, kuinka ne ovat kiittäneet päästyään kasvamaan kunnnostettuun, kitkettyyn ja kantattun penkkiin.
Työtoverillani Teuvolla, joka on armoitettu botanisti, on taksonomille soveltuva tapa muistaa asioita: loppumaton määrä yksityiskohtia, joita hän ammentaa näköjään loputtomasta muististaan. Oma muistini taas toimii kasvien hoitajan kannalta vähän alioptimaalisesti: muistan kokonaisuuksia, en yksityiskohtia. Ensin muistan ja tunnistan vaikka vuodenajan ja paikan, sitten tässä assosiaatiokehyksessä mieleeni tulevat kyllä vähitellen yksityiskohdatkin, jopa lajien ja lajikkeiden nimet ja ominaisuudet ja se missä ne kasvoivat ja miten kukkivat viime vuonna samaan aikaan. Tästä on se etu, että tapaan vanhat kasviystäväni joka vuosi oikein miellyttävästi yllättyneenä ja iloisena niiden jälleennäkemisestä. Haittana taas on se, etten oikein pysty palauttamaan yksityiskohtia mieleeni konkreettisen viitekehyksen ulkopuolella. Keskusteluni oikeiden asiantuntijoiden, kuten botanisti Teuvon, kanssa on siksi haparoivaa kun joudun koko ajan muistelemaan nimiä ja muita yksityikohtia, " vai mite se olikaan?" Erilainen näkeminen ulottuu kyllä myös tällaiseen "kokonaisuuksien tarkasteluun". Olen huomannut, että syksy ei nykyisin enää ole saman merkityksinen kuin ennen: Ennen se oli kuolemisen ja maatumisen, kesän loppumisen ja talven horroksen alkamisen aikaa. Nykyään se taas on uuden alkua: monilla kasveilla tapahtuu syksyllä valmistautuminen uuteen kevääseen. Silmut turpoavat valmiiksi kevättä varten, juuria kasvatetaan vielä syysmyöhällä ja ravinteita varastoidaan juuriin, maavarteen tai mukuloihin taikka sipuleihin. Sipuleita voi istuttaa vielä marraskuussa (tarvittaessa rautakankea apuna käyttäen), mutta parempi aika on syyskuussa, jolloin ne ehtivät vielä juurtua ja asettua ja nousevat siten nopeammin keväällä. Ei ole syksykään kuin ennen, jos ei ole ilmastokaan. Ilmastomuutos on muuttanut talvemme leudoksi ja lumen tulon ja pysymisen satunnaiseksi. Lumisen puutarhammekin voimme nähdä monella tavalla: toiset näkevät vain lepäävän kokonaisuuden, toiset taas leikkausta odottavat omenapuut, hoitoa kaipaavan, lumen painaman aidanteen ja huoltoa kaipaavan kivetyn polun jne. Katse siirtyy yksityikohtiin ja niistä jälleen kokonaisuuteen, edestakaisin, ja siitä kumpuaa sitä puutarhan suomaa levollisuuden tunnetta, joka virtaa sieluumme kuin lämmin öljy ja hoitaa haavoja ja eheyttää. Lopputulos on sama, vaikka näemme alun ja välivaiheet niin eri tavoin.

Vuodenaikojen venyttämisestä

Kesää kuka ei mielellään venyttäisi vähän pitemmälle syksyyn. Valoa ja lämpöä useimmat ikävöivät ja puutarhan lempeää vihreyttä. Mutta toisaalta tuttu tunne on myös ikävä hiihtokelien loppumisesta: viime keväänä päästiin aina vielä yhtenä viikonloppuna ladulle ja vielä yhtenä ja vielä... kunnes sitten tuli se lopullinen keli, jolloin ladulle oli sulanut niin paljon havunneulasia, ettei hiihtäminen enää sujunut.

Toisaalta, paitsi edellistä vuoden aikaa, puutarhureilla on konstinsa venyttää myös tulevaa: siemenluetteloiden selailu aloittaa kevään jo aikaisin talvella ja taimien kylvö ja kasvatus ikkunalaudalla tuo jo kesän palasen lopputalveen. Oksien hyötäminen, esim. kukkivat omenapuun oksat pääsiäisenä, tuo palan kesää varhaiskevään keskelle.

Puutarhuri myös käyttää jokaisen tilaisuuden, minkä ilmat suovat venyttääkseen sesonkejaan: Viime sunnuntai (22.11.09) oli pitkästä aikaa sateeton ja lämpötila oli reilusti plussan puolella. Saunan remontoinnissa oli tänä viikonloppuna luova tauko. Niinpä oli aika ajaa ruoho ja silputa siinä samalla pudonneet lehdet nurmikoiden siistimiseksi sekä hakea lähipuutarhaliikkeestä loppuunmyynnistä muutamia satoja kukkasipuleita (70% alennuksella!) ja piilottaa ne hyvillä mielin sulaan maahan kukkapenkkeihin täydennysmullan alle. Hätätilassa pieni pakkanenkaan ei tosin tätä tointa haittaa: rautakangella reikä maan pintajäähän ja sipuli reikään. Mutta tänä vuonna siis syksyn sulan maan istutuskausi venähti marraskuun loppupuolelle ja sipuleita piilottaessa sai jo haaveilla ensi keväästä: miltä sitten näyttääkään, kun joka paikasta puskee tulppaaneja. Ruohonleikkuu marraskuun auringonpaisteessa oli hauska kokemus sekin: paitsi pudonneita lehtiä, leikkaantui kyllä myös ruohoa ja piha näytti taas siistin vihreältä - suorastaan kesäiseltä sen hetken ennen kuin iltahämärä jo laskeutui. Ruohonleikkuri pääsi öljynvaihdon ja sylinterin öljyämisen jälkeen tankki tyhjänä ansaitsemalleen talvilevolle. Viime kesänä taisi olla huono heinävuosi - keväällä täytetyssä 10 litran bensakannussani on vielä vähän jäljellä. Ei paha bensan syöppö tuo leikkurini, kun ajettavaa kuitenkin on 700-800 neliötä.

Lopuksi vielä sadonkorjuun kruunuksi perunannostoa. No, myönnetään, olihan se etutalven varhaispakkanen pahoinpidellyt kaikki pinnemmassa olleet mukulat käyttökelvottomiksi. Mutta niiden alta löytyi kuin löytyikin ämpärillinen aivan käyttökelpoisia herkkuperunoita. Jouluperunat on taas tänä vuonnakin turvattu. Ikävöin vuosikymmenet lapsuuteni perunoita, joita setäni kasvatti maalla omakotiotalonsa pihalla, ja joita meillä oli lapsuuden kodissani aina talven tarve talouskellarin perunalaarissa. Kunnes sitten maistoin luomukasvatettua perunalajiketta nimeltä Nicola. Aivan sama taivaallinen maku vei minut suoraan takaisin lapsuuden perunaherkutteluun. Siitä lähtien olen pitänyt varani ja hankkinut tätä oivaa, melkoisen rutonkestävää ja tasaisen satoisaa lajiketta joka kevät kymmenen kilon tarkastetun siemnperunapussin. Makuasiat ovat tietysti turhia kiisteltäväksi, mutta kyllä Nicolaa ei voita mikään. (muista lajikkeista ja niiden ominaisuuksista ks. Siemeneperunakeskus: http://www.spk.fi/index.php?s=Lajikkeet&langset=Suomi)

Marraskuussa nostetut

jouluperunat.

Pudonneet lehdet hajoavat

ruohonleikkurilla silpuksi.

Kesävesijohdon siunauksellisuus

Kesävesi katkesi puutarhastamme 28.9.2009. Alkoi aika, jolloin vettä on vain astioissa, eikä sitä niihin tule hanaa avaamalla, vaan vain kantamalla "kaupungista" tai "kaivolta" lehmuspolun päästä. Veden noutopaikka on ollut käytössämme nyt neljättä talvea. Se on puutarhamme tuloveden mittarikaivo, jota on korotettu yhdellä betonirenkaalla ja johon on asennettu ns. vesipostiventtiili ja johon on tuloputken, paikalleen jätetyn vesimittarin (kesäaikaan kaivossa on kaksi vesimittaria) ja vesipostiputken ympärille asennettu ns. saattolämmityskaapeli. Lämmitys pitää kaivon sisällä olevat putket kovillakin pakkasilla sulana. Kaivosta ulostuleva vesipostin putki pääsee aina vedenoton jälkeen valumaan tyhjäksi. Venttiili pitää sulkea kevyesti. Sitä ei siis saa vääntää kireämmälle, vaikka putkesta valuukin hetken aikaa kevyen sulkemisen jälkeen vielä vettä. Vaatimattomuus estää minua kertomasta, kuka oli ratkaisevassa osassa, kun talvivesipiste varusteltiin puutarhureidemme käyttöön.
Lokakuun alussa tuntuu hanasta juoksevan veden puute aluksi vähän kurjalta, mutta sitten vanhat talvirutiinit muistuvat mieleen ja kaikki alkaa sujua. Tulee myös mieleen monenmoista hyötyä, jota veden puutteesta aiheutuu.
Kesäkeittiön romppeet on viety ulkotiskipöydältä varastoon ja vesisäiliöt noudettu ja täytetty kylpyhuoneeseen (yht. 80 litraa) ja keittiöön (yht. n. 25 litraa) hyvissä ajoin ennen veden katkeamista. Boilerissa on lisäksi veden katketessa vielä 90 litraa vettä, jonka voi pitää lämpimänä ensimmäiseen viikonvaihteeseen veden katkaisun jälkeen. Käytännössä kaivolle on pakko lähteä vasta lokakuun loppuolella. Niin vähäiseksi käy veden kulutus, kun sitä on vain "kaivolla".
Tiskaaminen alkaa pian sujua hämmästyttävän pienellä vesimäärällä. Likaisimmat astiat pyyhkäistään ennen pesua paperipyyhkeellä, joka kompostoidaan tai poltetaan. Tiskaus tehdään pesusienellä, jossa on pesuainetta kohtuulliseti ja huuhtaisu tehdään vesitilkalla, joka valutetaan suoraan seuravaan puhdistettavaan astiaan. Ison määrän astioita voi pestä putipuhtaaksi puolella litralla vettä!
Saunominen on mahdollista kohtuullisilla vesimäärillä: minimaalisen pieni löylyhuone sallii vain melkein lusikan kokoisen löylykauhan käytön, pesuun riittää yksi vadillinen vettä per henkilö ja per pestävä tukka - puhdasta tulee ja pienellä vesimäärällä!
Veden voi noutaa astioihin kottikärryllä ja lumikelin aikaan lasten mäkipulkalla (Jukalla taitaa olla tähän tarkoitukseen lastenvaunuista kehitellyt rattaat ja oikea, "aito" vesikelkka).
Veden kokonaiskulutus, ja hiilijalanjälki, jota erityisesti lämpimän veden käyttö roimasti kasvattaa, jää siis talvimökkeilyssä kesäaikaan verrattuna minimaaliseksi. Käytettävän veden määrä konkretisoituu ja tulee käsinkannettavan havainnolliseksi, kun joka tippa haetaan itse kauempaa. Havainnollisuus on niin suurta, että se saa lapsetkin ymmärtämään juoksevan veden arvon kotioloissa.
On vielä todettava, että veden käyttö talvimökkeilyn aikana ei tietenkään ole mahdollista, ellei viemäriä ole rakennettu tarpeeksi syväksi: imeytyksen tulee luonnollisesti olla routarajan alapuolella. Kuivakäymälä puolestaan vaatii ympärivuoden toimiakseen lämpöä, ainakin peruslämmön ylläpitoa, ettei makki pääse jäätymään. Kuivakäymälöistä ks. aikaisempi kirjoitus: (http://timpanpuutarha.blogspot.com/2009/09/mulltoan-kayttokokemuksia.html).

Pakilan siirtolapuutarhan vesihuollosta

Siirtolapuutarhat on kunnallistekniikan suhteen rakennettu perinteisesti kevyesti: viemäreitä ei ole, vesijohdot ovat ns. kesävesijohtoja, joissa putket on kaivettu vain noin puolen metrin syvyyteen. Tällaiset vesijohdot jäätyisivät ja halkeaisivat talvella ellei niitä syksyisin tyhjennettäisi puhaltamalla niihin paineilmaa veden poistamiseksi.
Pakilassa tällaisia vesijohtoverkostoja on kaksi kappaletta: vanhempi viisikymmentäluvulta, jota nykyään käytetään Vantaan vettä johtavana kasteluvesiverkkona, ja uudempi vesijohtoverkko, johon johdetaan samaa HKV:n talousvettä kuin kaikkialla muuallakin pääkaupunkiseudulla. Vantaanjoen veden pumppaaminen kasteluun säästää melkoisesti, sillä se on huomattavasti halvempaa, kuin käyttää puhdistettua juomavettä tähän tarkoitukseen. Verkostot olivat aikaisemmin kaupungin hoidossa, muta puutarhojen itsehallinnon lisääntymisen myötä on tämäkin työ pitänyt ottaa yhdistyksen, käytännössä palkatun isäntämme, nykyisin Paulin, vastuulle. Uusissa puutarhoissa rakennetaan nykyään suoraan täysi kunnallistekniikka talvivesineen ja viemäriliitäntöineen (esim. Puolarmaari Espoossa). On myös menetelty niin, että vanhan puutarhan laajennusalue liitetään kunnallistekniikkaan muun osan pysyessä perinteisenä, vain kesäveteen liitettynä (esim. Sulkurannan puutarha Jyväskylässä). Vesihuoltoon vaikuttaa uusi EU:n hajajätevesiasetus (http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20030542), jonka vaikutuksia on kaupungin toimesta arvioitu teettämällä konsultilla selvitys (http://www.hel.fi/static/hkr/julkaisut/2007/siirtolapuutarhojen_vesihuolto_2007_5.pdf).
Lainaus suunnitelman Pakilaa koskevasta osasta: "Helsingin kaupunki on rakentanut kesävesiverkoston vuonna 1995 ja verkosto on luovutettu yhdistykselle vuonna 1997. Verkosto on hyvässä kunnossa, mutta jostain syystä venttiileitä/sulkuja joudutaan vaihtamaan tiuhaan — vuosittain jopa 20 %:a. Yhdistyksessä on mietitty verkoston saneerausta vikojen runsauden takia. Tarkkaa syytä verkoston ongelmiin ei tiedetä. Alueella on rinnakkainen kesävesiverkosto ja Vantaanjoen vettä toimittava kasteluvesiverkosto. Vantaanjoen vettä pumpataan joesta läheltä saunaa pieneen painesäiliöön, josta se painetaan jakeluverkostoon. Kasteluverkoston paine ei kunnolla riitä alueen uloimmille laidoille varsinkaan, jos kastellaan paljon. Helsingin vesijohtovettä kuluu silloin merkittävästi myös kasteluun. Vesipiste tulee jokaisen palstan laitaan ja yksi jakotukki palvelee kahta palstaa. Alueella ei ole toimivia kaivoja."
Konsultti on näköjään saanut vanhaa tietoa. Tuollaista hanojen jäätymistä on kyllä aiemmin tapahtunut, mutta se on johtunut putkien huolimattomasta tyhjentämisestä. Viime vuosina tätä vaivaa ei enää ole ollut, kiitos Paulin huolellisuuden, myöskään kasteluveden riittävyys ei ole enää ongelma. Verkostossa olleet vuodot on saatu korjattua ja nykyisin vesi riittää hyvällä paineella jopa Mäntypolulle, jossa ennen keskikesän helteillä kasteluvesiputki sanoi vaan pöhhh, eikä vettä tullut lainkaan.
Edelleen suunnitelmassa todetaan: "Helsingin vesijohtovettä kuluu vuosittain vaihtelevasti, noin 400–600 kuutiota, riippuen ylimääräisen kasteluveden tarpeesta. ... Arviolta 200 kuutiota vedestä kulutetaan pelkästään saunalla. Siirtolapuutarhaan valmistui syksyllä 2006 talvivesipiste sen Pakilan rantatien ja Klaukkalantien risteytystä lähinnä olevaan kulmaan. Vesipistettä ei ole katettu ja se on varustettu sähkövastuksella jäätymisen estämiseksi."
Näitä lukuja olisi tarkasteltava tarkemmin tilastojen valossa - onko vielä parina viime vuotenakin käytetty runsaasti kaupungin vettä kasteluun, tuskin.
Alueemme varustelusta suunnitelmassa todetaan seuraavasti: "Vantaanjoen rannassa on yhdistyksen yhteissauna, joka on liitetty lyhyellä liityntäviemärillä yleiseen viemäriverkkoon vuonna 2001. Sauna on aktiivisessa käytössä. Sauna lämpiää noin 50 kertaa kesässä ja käyttökertoja on noin 4000 vuodessa. Saunassa on yksi vesivessa ja kaksi suihkua. Merkittävä osa kesävedestä tulee käytettyä saunalla. Saunan suihkuun pääsee vain kun sauna on lämpimänä. Muita yleisiä suihkuja ei ole.
Varastorakennuksessa on neljä vesivessaa, joiden jätevedet menevät vuonna 1997 rakennettuun umpisäiliöön. Säiliö tyhjennetään kesällä viikoittain. Yleisten vessojen käyttötiheyttä kuvaa se, että joka toinen mökki on lunastanut yleisten vessojen avaimet.
Kerhotalolla on keittiö, jonka jätevedet menevät saostuskaivon kautta vuonna 2000 rakennettuun imeytyskenttään. Imeytyskentän arvioitu käyttöikä on 25 vuotta. Keittiötä käytetään vain joitakin kertoja vuodessa yleisissä tilaisuuksissa. Käyttö on siis vähäistä, eikä siellä ole isoja vesikalusteita
kuten tiskikonetta.
Omia suihkuja ja lämminvesiboilereita on arviolta joka kolmannessa tai neljännessä mökissä. Pikkuhiljaa lukumäärä on lisääntymään päin. Omista suihkuista vesi imeytetään maahan. Tarkempaa tietoa järjestelmistä ei ole. Valtaosa palstojen harmaista vesistä kaadetaan istutuksille, mutta joillakin palstoilla on rakennettu 0,5–1 m3:n kokoisia hiekkapesiä, kuoppia tai kivipesiä. Yhdistys ei ole ohjeistanut mökkiläisiä tarkemmin jätevesien imeytyksen järjestämisessä. Omia saunoja on koko alueella joitakin kymmeniä ja ne tuskin lisääntyvät yleisen saunan suosiosta päätellen. Arviolta joka kolmannessa mökissä on oma kompostikäymälä ja jokainen hoitaa käymäläjätteen kompostoinnin itse. Tästä ei ole tullut ongelmia. Alueella on yhteinen lehtikomposti vain sellaisia tilanteita varten missä syntyy paljon puutarhajätettä kuten talkoot yms. Muulloin kompostia ei saa käyttää, vaan jokaisella on vähintään yksi lehtikomposti ja yksi umpikomposti."
Ylläolevassa tekstissä on mainittu hajajätevesiasetuksen kannalta tärkein asia: jäteveden käsittely mökkipalstoilla. Sen vaadittavaan tasoon ei kuitenkaan oteta selvityksessä selkeästi kantaa. Yhdistys on jakanut kaikille lyhennelmän kaupungin ympäristötoimiston tekemästä ohjeesta vesien käsittelystä siirtolapuutarhoissa. Ratkaisevaa viemäröinnin tarpeen arvioinnille on, arvioidaanko mökkiläisten tekemät omat toimet riittäviksi. Jos tässä päädytään kielteiseen arvioon, voidaan päätyä siihen, että yhdistys joutuu vastoin tahtoaan investoimaan, esim. koko alueen viemärien rakentamiseen, mikä tietysti olisi kallista ja onnetonta.
Toiveista ja puutteista alueellamme suunnitelma toteaa seuraavaa: "Saunalle tarvittaisiin ja on suunniteltukin 1–2 kpl lisää suihkuja. Ne mahtuvat olemassa olevaan rakennukseen, mutta vaativat pesutilojen saneeraamista. Yhdistys katsoo, ettei heillä olisi tällä hetkellä tarvetta suuremmalle palstakohtaiselle viemäröinnille tai ympärivuotiselle vedelle. Alue halutaan pitää tällä hetkellä suunnilleen jo olemassa olevalla varustetasolla. Konsultti ehdottaa varastorakennuksen ja kerhotalon viemäröintiä. Etäisyys viemäriin ei ole kovin pitkä ja tällöin varastorakennuksen ja kerhotalon kalustetasoa voidaan nostaa. Myös kerhotalolle saataisiin vessa".
Meneillään oleva saunan remontti tuo suihkuja lisää ja niiden käyttömahdollisuuksiakin voidaan ajatella kehittää. Konsultin suosituksen noudattaminen merkitsisi koko Vaahterapolun kaivamista auki kerhotalolle asti viemärityön vuoksi. Kustannus 315 metriselle viemärille olisi yli 50 000 €. Nykyinen käytäntö, jossa vesivessamme käyttävät loka-autolla tyhjennettävää pullokaivoa, maksaa noin 3 200 € vuodessa (noin 100 € per tyhjennys, 24 kertaa kesässä). Tämä on nykyarvoltaan 2% korolla laskien 35 500 € 15 vuoden kuoletusajalla ja 43 000 € 20 vuoden kuoletusajalla. Halvimmalla viemäröinti syntyisi alueemme jokaisessa kulmassa olevalle tyhjälle palstalle (paitsi tietysti Tuomarinkartanon puoleisen kulman tontti, jossa ei ole vieressä viemärilinjaa). Aiemmin, ennen nykyistä WC-varasto-sähkökeskusrakennusta, näillä palstoilla sijaitsivat PuuCee-rakennukset. Viemäröinti ainakin kahdella näistä palstoista syntyisi lähes pelkän liittymismaksun hinnalla (ks. http://www.helsinginvesi.fi/general/Uploads_files/Helsingin_Veden_Hinnasto_2009.pdf), jolloin rahaa periaatteessa jäisi kerhotalon ja WC-rakennuksen viemäröintiin verrattuna reilusti yli. Ylijäävällä rahalla voitaisiin rakentaa tarvittavaa tilaa - suihku- ja wc-tiloja, pyykkitupaa tms. huoltotiloja, mitä nyt yhdistyksen jäsenet yhdessä päättäisivät maksaa. Mutta kun wc:t nyt jo ovat keskellä aluetta, ei pieni kustannuslisä välttämättä estä toteuttamasta viemäröintiä juuri sinne. On ajateltava niin, että säästyvä kustannus pullokaivon tyhjennyksestä, nykyarvoltaan 35-40 tuhatta on käytettävissä tähän investointiin. Tai vaihtoehtoisesti: jos investointia ei tehdä tähän alueen keskelle tulevaan viemäriin, tulisi vaihtoehtoisen ratkaisun olla vähintään tämän verran halvempi. Viettoviemäriä alueen keskelle ei kuitenkaan taida saada, vaan tarvitaan pumppaamo, joka maksaa sekin ja aiheuttaa hiukan käyttökustannuksiakin. Jos oletetaan "kerhotalo-nykyinen-WC-rakennus-viemärin" kustannukseksi 60 000 €, jää vaihtoehtoiselle ratkaisulle vain 20- 25 tuhannen euron investointivara, joka ei kyllä riitä. Tällaisen vertailun oletuksena on, että nykyiset vessan käyttäjät jatkaisivat maksavina asiakkaina myös uudistetun wc-järjestelmän aikana. Joka tapauksessa investointi on niin iso, että sitä varten yhdistyksen on elettävä säästäväisesti useita vuosia, jotta se kyetään rahoittamaan. Ellei sitten yhdistyksen yleinen kokous riittävällä enemmistöllä päätä kerätä erillisellä maksulla tarpeellista summaa (esim. 400 €uron ylimääräinen maksu tuottaisi jo 128 000 € potin). Tähän en kuitenkaan usko. Parempi elää säästäväsesti ja investoida sitten, kun rahaa on taas säästössä. Kunhan ensin saadaan se sauna kuntoon...

Pakilan saunan remontin kuulumisia III

Viime viikonloppuna (7.-8.11.2009) remonttimme eteni piipunkorkeudessa mitaten taas kutakuinkin miehen mitalla. Muurarimme Veikko & Co. olivat sunnuntaina jo katolla töissä. Repsikkatalkooväki sekoitti laastia ja toimitti sitä ämpäreillä katolle. Tiiliä kannettiin ensin pukuhuoneen lattialle, siitä niitä ojenneltiin ketjussa vinttiin ja kattoluukusta katolla oleville muurareille. Tiilet ovat jo kaikki sisällä. Pihalla niitä ei ole enää yhtään. Eikä ole kyllä enää muurauslaastiakaan kuin puolet viimeisestä suursäkistä eli noin puoli tonnia. Kolme ja puoli tonnia on siis tähän mennessä laastia sekoitettu ja muuraukseen käytetty. Kokonaismäärä tulee olemaan yli neljä tonnia, sillä piipun pintojen rappaukseen täytyy hakea vielä kuivamuurauslaastia muutama säkki lisää. Tynnyreihin varattu vesi näyttää riittävän, jäljellä on vielä kaksi tynnyrillistä. Pakkanen ei ole hätyytellyt vielä liikaa, vaikka vesi on pari kertaa jo llut riitteessä. Kiitos kaikille sadevesitynnyreitään lainanneille.

Pesuhuoneessa ja löylyhuoneessa on kaikki seinämuuraukset ja tasoitukset tehty. Väliseinä on paikallaan. Löylyhuoneen katossa on jo höyrysulku ja koolingit paneeleita varten. Paneelilaudat ovat jo pukuhuoneessa odottamassa. Timpurimme Risto pääsee niitä talkooapulaistensa kanssa kiinnittämään jo lähiaikoina, jos vain laatta-asiat saadaan ratkaistua. Ja eiköhän ne saada.

Nimittäin suunnittelu- ja makuasiantuntijamme Mikko tuli jo Japanista ja ilmestyi saunalle sunnuntai-iltapäivänä iso pino laattanäytteitä mukanaan. Mikko tekee suunnitelmat laatoista ja laatoitus alkanee, jos ei tällä viikolla, niin sitten seuraavalla.

Talkooapulaisia on onneksi riittänyt myös viikolla, arkipäivinä. "Ansioitunein" näistä on arvioni mukaan saunamajurimme, Markku, joka on uhrannut jo useita viikkoja lomapäiviään talkootyöläisenä, milloin rälläkän varressa tiiliä sahaten, milloin muurarien apuna laastia sekoittaen. Luulenpa, että olemme kaikki Markulle aivan erityisen kiitoksen velkaa paitsi tästä uhrautuvuudesta, myös siitä, että Markku on jaksanut pidellä lankoja käsissään ja organisoida talkooväkeä ja hankkinut tarvikkeet ja työntekijät paikalle. Hyvä Markku! Uhrautuva jättitalkoopanoksesi on kaikilta ylösarvostettu.

Piipun muuraus tulee valmiiksi ensi viikonlopun talkoissa. Loppukorkeus harjalta piipunnokkaan muurataan vielä ensin ja sitten koko piippu rapataan ja asennetaan palosuojavillat piipun ympärille läpivientien kohdalle. Tämän jälkeen voi pellittäjä tulla pellittämään piipun ja paikkaamaan peltikaton sen ympärillä. Tämän jälkeen voidaan piipun päälle valaa "valuhattu" ja asentaa peltinen "suojahattu", joka estää piipun hormien kastumisen sisältä sateella. Tämä on erityisen tärkeää, koska saunarakennuksemme on talvet kylmillään, jolloin jäätyminen voisi tehdä märissä hormeissa tuhojaan.

Ennen laatoittajan tuloa täytyy vielä piikata pesuhuoneen lattiaan reikiä kahta uutta lattiakaivoa ja veden tuloputkia varten. Nämä tehtänee tällä viikolla, että sertifioitu märkätilarakentajamme pääsee esteettä töihin. Ensin tehdään uusia kaatoja, jonka jälkeen vielä levitettäneen tasoitetta ja sen jälkeen kosteussulut ensin seiniin ja sitten lattiaan, sitten laatoitetaan seinät lattianrajaan ja sitten lattiat. Lämmityskaapeli pesuhuoneeseen ja löylypuolellekin ainakin "paljasjalkakävelyalalle" (?), asennetaan ennen laatoitusta. Jos kaikki käy hyvin on laatoitustyöt viimeistelysaumauksia myöten tehty vielä tänä syksynä. Keväälle näyttää jäävän lähinnä putkimiehen töitä, eikä paljon mitään muuta. Ja tämä, rakkaat kanssasaunojat, tarkoittaa sitä, että on melkein mahdotonta enää epäonnistua remontin kanssa niin paljon, ettei päästäisi ensi toukokuusssa ihan normaaliaikoina saunomaan. Kaiholla jo ajattelen saunan tulevia kevättalkoita: aurinko paistaa, linnut laulaa, laituria kannetaan jokeen ja sauna: se on uutuuttaan kiiltävä ja kutsuvasti tuoksuva talkooväkeä lämpimiin uumeniinsa odottaessaan.

Uudet ikkunat paikoillaan.

Piippu alkoi jatkaa nousuaan

vintillä...

ja jatkoi nousuaan katolla.

Mökin remontoinnista I

Siirtolapuutarhamökkihöperyyteeni on alusta asti vaikuttanut mahdollisuus nikkaroida mökillä kaikenlaista. Niin sanotusti "toteuttaa itseään" ja sisäistä remonttimiestään puutarhassa myös tällä tavalla. Tiedä sitten, onko se "itse", jota toteutan. Olen taipuvainen määrittelemään tämän paisuvan remonttihulluttelun niin, että pidän vain hauskaa. Tekeminen on useimmiten tärkeämpää kuin lopputulos, ainakin sen jälkeen kun perusasiat on saatu kuntoon. Eli että mökin katto ei vuoda ja perustus ja rakenteet on niin hyvässä kunnossa, ettei mökki kaadu kovalla tuulella niskaan. Ajattelin ensin kertoa tämän lajin höperyyden eri osa-alueista niistä remonteista, jotka liittyvät sähköön ja sen käyttöön mökilllä. Monilla on mökillään vain pari sähkölamppua, eikä muuta. Väärin käsitysten välttämiseksi sanon heti, että minusta se on ihan OK. Minulla vain on tämä tapa huvitella rakentelemalla lisää teknikkaa. Ajattelen kyllä myös niin, että remontit on syytä tehdä nyt, kun vielä on voimia ja varoja. Iäkkäämpänä voi sitten viettää hyvin ansaittuja levollisempia puuhapäiviä hyvin varustetulla ja kunnossa olevalla mökillä.
Pakilan suuri sähköremontti tehtiin 2000-luvun alussa. Silloin uusittiin alueen kaapelointi ja rakennettiin uusi sähköpääkeskus. Vai onko se nimeltään pääsähkönkeskus?
Ison remontin yhteydessä mökkeihin tuli uudet varoketaulut ja antennipistoke, josta menee lanka kerhotalon katolla olevaan antennirykelmään.
Monessakaan mökissä ei sähköjä paljoa uusittu. Useimmiten rajoituttiin vain pistorasioiden vaihtamiseen maadoitettuihin niillä kohdilla, joissa se uusien määräysten mukaan oli tarpeen.
Minulla taas innokkaana remontoijana on ollut sähköpuolellakin monenmoista kehitelmää: Ensinnäkin kellarissa on heikkovirtalattialämmitys. Eli siis siellä on muuntaja, joka muuntaa verkkovirtaa jännitteeseen 32-38 volttia kytkimen asennosta riippuen vastaten lämmitystehoja välillä noin 600 - 1200 wattia. Säätäminen pelkällä jännitteellä on kuitenkin vaikeaa, varsinkin ulkolämpötilojen vaihdellessa paljon eli keväällä ja syksyllä. Siksi asennutin wessaan huonetermostaatin, jolla sainkin lämpötilan alakerrassa tasaiseksi.
Toiseksi meillä on varaavassa takassa alaosassa 2 kilowatin lämmitysvastus. Takka lämpiää siis haluttaessa myös sähköllä. Olen intohimoinen puunhakkaaja, joten vastusta ei tarvita lämmitykseen, muuta kuin niissä tapauksissa, että ollaan vasta tulossa mökille eli talvisin loppuviikosta, käytännössä perjantaina päivällä. Takan lämmitys toimi aikaisemmin niin, että poikkesin torstaina töistä lähtiessä mökillä laittamassa sen päälle ja perjantaina oli mökki lämmin, kun sinne illalla ehdittiin. Viime vuonna joulun alla se oli kuitenkin kerran vähän liian lämmin: noin 60 astetta. Syynä oli kiinnipalanut kontaktori (kytkin, jota takassa oleva termostaatti ohjaa). Se oli palanut kiinni "päällä asentoon", eikä suostunut irrottamaan otettaan. Vain sulakkeesta sain lämmityksen pois päältä - hyvä ettei palanut koko mökki. Sähkömiehiltä syytä moiseen kysellessäni en saanut muuta vastausta kuin , että "tällaista aina joskus näitten sähköosien kanssa tapahtuu". No, kontaktori piti tietysti korjata ja samassa yhteydessä asennutin mittaritauluun viikkokellon: nyt ei tarvitse enää poiketa laittamaan lämmitystä päälle, vaan kello hoitaa asian automaatisesti perjantaiaamuna ja kytkee sen taas pois illalla, kun tulemme paikalle ja jatkamme puulämmityksellä viikonlopun yli.
Vielä sähkölaitteista jatkaakseni, meillä on ne pihavalot. Seitsemän valopylvästä ns. käpyvalaisinta, joissa on energialamppu (yhteensä 77 wattia). Valoja ohjaa ulkona mökin takaseinässä oleva hämäräkytkin (kytkee päälle illan hämärtyessä) ja mittaritaulussa oleva kytkinkello, joka kytkee valot pois, kun uusi vuorokausi alkaa.
Muita sähkölaitteita meidän vaatimattomassa mökissä ovat tietysti sähköllä käyvä kuivakäymälämme (ks. aikaisempi kirjoitus), sähkökiuas, pari sähköpatteria, valovirtauuni, pesukone, jääkaappi ja pakastin. Radio, vanha iso TV ja digiboxi. Niin että paljon on sähköjohtoa ja laitteita pienessä mökissä. Luxusta vai elämän välttämättömyyksiä, sen jätän lukijan kommentoitavaksi. Toistaiseksi en vielä ole hankkinut ilmalämpöpumppua, vaikka niitä näyttää Pakilassa jo muutamia olevan. Täytyy ensin jututtaa niiden haltijoita käyttökokemuksista, mutta ehkä sitten...
Sama koskee aurinkopaneeleita ja tullimyllyjä mökin katolle, ovat ehkä ajankohtaisia vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.
Kun tässä nyt tuli käytyä läpi tämä sähkömiehen kanssa tehty työ, täytyy jossain toisessa yhteydessä läpikäydä muuta remontointia, se timpuripuoli, kun sitäkin puolta on harjoitettu ns. virkamiestyyliin hitaasti ja moneen kertaan.

Pakilan saunan remontin kuulumisia II

Saunan remontti on edennyt suunnilleen ennakkokaavailujen mukaisesti.
Viime viikonloppuna (31.10.-1.11.2009) nousi piipunmuuraus jo pesuhuoneen puolelta ullakolle. Työ hidastui tässä vaiheessa, vaikka muurareita oli paikalla kaksi. Laastit ja tiilet pitää toimittaa pienissä erissä vintin luukusta muurareille ja muuraamisen työasennot ovat hankalia pienissä tiloissa.
Edeltävällä viikolla ovat timpurimme Risto ja kumppanit saaneet seinämuuraukset tasoitettua ja voivat nyt alkavalla viikolla jatkaa niiden ja väliseinän muurausta. Uudet ikkunat ja ovet asennetaan mahdollisesti myös jo alkavalla viikolla.
Lattialaattoja ja seinälaattoja on jo katseltu ja vaihtoehtoja ja värejä punnittu. Meitä painaa tässä asiassa, ah, niin kauhea vastuun tunne: pinta-alat ovat isoja, kalliiksi tulee ja, jos pieleen menee värin tai tyylin valinta, niin kauhealta näyttää. Toivomme apua sisustus-muotoilija- ammattilais-mökkiläiseltämme vielä tällä viikolla. Ei ole varmaa vielä, tehdäänkö laatoitusta tänä syksynä vai jääkö se kevääseen. Pakkanen hätistelee jo niin paljon, että vesiastioissamme on riitettä ja laastia sekoittaessa täytyy vettä lämmittää kattiloissa! Piipun muuraus kuitenkin valmistuu ensi viikonloppuna, sen verran on jo varmaa. Viikolla katolle ilmestyy tätä varten rakennustelineet, jotka ohikulkijakin voi nähdä.
Talkooväkeä on ollut riittävästi ja kaikki ovat olleet kärsivällisiä ja innokkaita tekemään. Siitä kiitos meille kaikille. Remontti on tällä hetkellä vaiheessa, jossa kaaos on lähes maksimissaan, mutta luulen, että kaikkien mielessä silti väikkyy jo ensi kesän makoisat löylyt uudessa ja entistä ehommassa saunassa - toivossa eletään, eikä turhaan, uskomme.

Piippu nousee jo ullakolla.

Laastin nosto ullakolle.

Muurauslaastin tekoa.

Omajuuriset Kanadalaiset

Ruusuihin on helppo hurahtaa. Jo pelkästään lajikkeiden nimet ovat niin kiehtovia, että niitä on vaikea vastustaa taimimyymälöissä, varsinkin keväisin. Talven jälkeen sitten näkee, mitkä taimista ovat olleet pohjolan talven kestäviä ja/tai riittävästi suojattuja. Pettymyksiä tulee paljon. Niihin kyllästyneenä innostuin kuultuani ns. omajuurisista, Kanadassa kehitetyistä ruusulajikkeista: jos omajuurinen taimi paletuu maata myöten, mutta kasvupiste maan alla säilyy, alkaa sieltä versoa sama lajike uudestaan eikä mitään varttamiseen käytettyä maatiaislajiketta.
Hankin taimet viimevuoden syksyllä, nyt ne ovat siis olleet minulla reiulun vuoden, enkä siis voi vielä raportoida ovatko ne onnistuneita lajikkeita pitemmän ajan kuluessa. Oheinen kuvaparikaan ei tee oikeutta niille, sillä viime vuonna syksyllä otettu kuva on otettu keskellä hyvin lämmintä syksyä, kun taas tuo tämänvuotinen on otettu lokakuun alun kylmäjakson keskellä.

Kuvissa olevan penkin lisäksi hankin köynnösruusut mökin ympärille säleikköjen lähelle. Lajikeet ovat: John Davis (nimestä minulle tulee valitettavasti mieleen traktori), William Baffin ja Rosa quadra (nimestään huolimatta tällä on kauneimmat kukat).

Muut lajikkeet ovat seuraavat pensasruusut (kaksi taimea kutakin, istutettu pituusjärjestykseen, korkeimmat ensin):

Hope for Humanity (molemmat taimet menehtyivät viime talvena, ihmiskunnalta meni siis toivo), Emily Carr (1 taimi selviytyi), Winnipeg Parks (molemmat taimet vahvoja ja hyväkasvuisia), Morden Fireglow (toinen taimi selvisi ja kukki komeasti tänä vuonnakin, kukat kuihtuvat jostain syystä ennenaikaisesti), Morden Amorette (toinen taimi selvisi nipin napin), Marie Buguet (maanpeittokasvutapa, kasvaa ja kukkii hyvin).

Näitä taimia voi hankkia ainakin Blomqvistin taimistolta (http://www.blomqvistplantskola.com/fi/kanadarosor.php). Jos näitä on jollakin lukijalla, olisin kiitollinen kommenteista.

Luonnon käsitteestä

Siirtolapuutarhureillamme on lämmin suhde luontoon, tai puutarhaansa, jota he lähes poikkeuksetta pitävät "luontona" tai "osana luontoa", vaikka ollaan keskellä metropolia kehä ykkösen ja kolmosen välissä, siis rakennetussa, jopa teollisessa maisemassa. Mitä luonto on? Siitä voi ajatella, ja on ajateltu aikojen saatossa monin tavoin.
Aristoteleelle luonto oli physis, jolla hän tarkoitti jotain, mikä "liikkuu itsestään", kuten taivaankappaleet tai kasvava kasvi. Vastakohta physikselle ja sitä käsittelevälle fysiikalle oli metafysiikka, joka käsitteli kaikkea henkistä, fysiikan "takana olevaa". Aristoteleella perimmäinen syy luonnon tapahtumiin oli "liikkumaton liikuttaja", eli jumala, josta käsin kaikki muu liike oli saanut alkunsa. Jumalan kautta siis metafysiikka ja physis kohtaavat. Luonnossa (physis) ei siis sinänsä ollut mitään henkistä, vaan tapahtuminen oli luonnonlakien mukaista, viime kädessä mekaanista, vaikka Aristoteleella olikin tapahtumiselle neljänlaisia syitä. (Joista yksi, nimittäin teleologinen, löytyy edelleen monen tämän päivän biologisen selityksen takaa vaikka selittämässä ei olisikaan esim. ns. älykkään suunnittelun kannattajia.)

Mekaanisina koneina luonnon ja eläimet näki myös myöhempi filosofi Rene Descartes: Kartesiolaisessa maailmankuvassa metafysiikan ja luonnon kohtaaminen tapahtui aivolisäkkeessä, jonka kautta sielu ja henkinen tunkeutui ihmisen fyysiseen olemiseen. Aivojen alla sijaitseva elin, hypofyysi, oli siis physiksen ja sielun kommunikointilinkki. Vaikka eläimilläkin on aivolisäke, ei Descartes katsonut niillä olevan sielua, eikä siten myöskään arvoja tai etiikkaa. Ihmiselle ne sen sijaan kuuluivat ja juuri ne tekevät eron eläimen ja ihmisen välillä: ihmiselle kuului eettinen vastuu.

Nykyajan ympäristötietoisuus on korostanut ihmisen eettistä vastuuta ympäristöstään. Korostus on vienyt luonnon henkistämiseen: eläimilläkin on aivot ja niin muodoin oman tasoistaan henkistä elämää ja siten myös oikeuksia. Jos tämä rajoitetaan vain ihmiseen, kartesiolaiseen tapaan, syyllistytään rasismin kaltaiseen spesismiin, ihmislajin yliarvioimiseen muiden kustannuksella. Toisaalta, kun luonnon olioita, esim. eläimiä tai vaikka koko biosfääriä kuten ns. Gaia-ajattelussa, on henkistetty, on ihmiselle käynyt kartesiolaiseen tai vaikkapa Kantin ajatteluun verrattuna niin, että hänen asemansa ja vastuunsa ainoana (riittävän) tietoisena olentona ottamaan vastuu kehityksestä on himmentynyt. Myös itse luonnon käsite, alunperin physis, joka useimmissa kielissä käännetään sanalla luonto, on muuttunut: enää se ei ole metafysiikan ulkopuolella olevaa, vaan ihmisen teollisen ja kulttuurisen vaikutuspiirin ulkopuolella olevaa. Se mihin kohtaa tuo raja sitten asettuu, onkin sitten se varsinaisesti mielenkiintoinen pohdittava ja samalla lähestymme jo siirtolapuutarha-aatteelle merkityksellisiä näkökulmia: onko esimerkiksi maatalousympäristö tai rakennettu puutarha luontoa vai onko se vain "luontoa"? Kuuluuko puutarhamme physikseen? Vastauksista riippuu yllättävän paljon. Jos olemme tiukkoja luonnon ja ympäristön suojelijoita ja luonnon itseisarvon puolestapuhujia, emme ehkä hyväksy "keinotekoisia luontoja" kuten (siirtola)puutarhaa lainkaan aidoksi ja oikeaksi, arvokkaaksi luonnoksi. On kuitenkin helppo osoittaa, että tämänkaltainen "ortodoksisuus" johtaa umpikujaan, eikä se ole useimpien luonnonsuojelijoidenkaan käytäntöä. Esim. Suomen biodiversiteetistä on iso osa ihmisen, tulen ja kaskeamisen avulla, aikaansaamaa monipuolistumista, jota nyt halutaan suojella. Ilman näitä suojelutoimia ja maa- ja metsätalouden väistyessä maamme muuttuisi muutamassa sukupolvessa melko monotoniseksi osaksi suurta Siperian Taigaa lähes umpeenkasvaneine kuusimetsineen.

Jos taas ollaan "toisinpäin ortodokseja" ja hyväksytään, että luontoa on myös teollisen piirissä - silloin kaupungit - citykanit - ja siirtolapuutarhat ovat luontoa ja tällaisena yhtä arvokkaita evoluution kehittämiä ympäristöjä kuin erämaatkin. Seurauksena on, että myös ekologian tulee tutkia ja huomioida myös teolliset ympäristöt ja esim. kaupunkipuistot "arvokkaina".

Voisiko luonnon ja sen vastakohdan rajaamiseen käyttää evoluutiota kriteerinä? Teolliset ympäristöt ovat ihmisen (aivojen) aikaansaannosta. Aivojen evoluutiosta on seurannut kulttuuri- ja teollista evoluutiota? Siis kaikki on jotenkin, ainakin välillistä seurausta luonnonvalinnasta. Onko siis "kaikki" ympärillämme luontoa? Enpä osaa sanoa, mutta tällaisia olin miettimässä juuri puun alla viime kesänä, kun omena päähäni putosi, ja minut valtasi voimakas tunne: Heureka, olen oivaltanut sen: KAIKKI on luontoa. Myös siirtolapuutarhuri!

Puutarhakulttuurin lähteillä

Lotte Möller on kulttuurikirjoittaja ja pakinoitsija, joka on julkaissut Ruotsissa useita kirjoja puutarhoista ja maisema-arkkitehtuurista. Vuonna 1999 ilmestynyt "Ajatuksia puutarhasta" ilmestyi viime vuonna suomeksi (http://www.basambooks.com/haku.php).

Tämä ei ole tavanomainen "puutarhakirja", jossa neuvotaan puutarhan käytännön töitä. Ohjeita erilaisista tempuista ja nikseistä ei tästä kirjasta löydy.

Kirjoittajan aiheet vaihtelevat todella laajalla alueella flow-kokemuksesta varttamisen kautta Zen-puutarhaan. Lukujen pituus vaihtelee muutamasta rivistä muutamaan kymmeneen sivuun. Yhdistävä tekijä eri lukujen ja aiheiden välillä on laaja-alainen suhtautuminen puutarhaan ja maisemaan, kulttuurin ja puutarhan yhdistävät tekijät. Kirjoittajan tyyli on henkevä, jopa filosofinen, mutta samalla lämmin ja humoristinen. Minulle tuli lukiessa mieleen Agatha Christien dekkareiden ystävällinen Ms. Marple tarinoimassa puutarhasta. Syvää viisautta, laajaa kulttuurin ja historian tuntemusta ja samanlaista ilkikurisuutta.

Varttamisesta kirjassa on hauskoja huomioita: ne harvat miehet, jotka tätä taitoa nykyään harjoittavat ovat kirjoittajan mukaan erityisen puoleensavetäviä, eikä Eroksella olisi ehkä ollut mitään sitä vastaan, että hänet olisi nimetty varttamistaidon jumalaksi. Omassa luvussaan kerrotaan varttamistaidon mestarin yhteen puuhun varttamista seitsemästä kymmenestä (70) eri lajikkeesta.

Oswald Sirénin kiinalaisvaikutteisesta puutarhasta kerrottaessa mainitaan, että "nurmikkoa ei ollut, koska nurmikot voivat kiinalaisen ajattelutavan mukaan viehättää lehmiä, mutta niillä ei ollut mitään tarjottavaa ihmisälylle." The American lawn taas ei saa näyttää miltä tahansa. Sen pitää olla moitteettomasti leikattu ja täysin rikkaruohoton, ja voi sitä raukkaa, joka ei noudata tätä käskyä. Etupihojen nurmikot sulautuvat saumatta ja aidatta naapurien nurmikoihin. Tämä nurmikko on niin kaukana kuin kuvitella saattaa unelmien puutarhasta suojaisana paratiisina.

Zen-puutarhaa taas ei ole tarkoitus "käyttää". Sinne ei saa edes mennä. Se ei ole hyötykäyttöön, vaan sitä tarkatellaan mietiskellen, mieluiten istuen avoimella verannalla.

Ranskalaisen "Amelie" elokuvan nähneille on tuttu tarina puutarhatontusta, joka varastetaan ja ilmestyy sitten omistajalleen eri puolilta maailmaa lähetetyissä turistikuvissa paikallisten nähtävyyksien edessä. Tarina sisältyy tämän kirjan puutarhatonttuja käsittelevään lukuun ja on siis aikaisempi kuin elokuvan tarina, ehkä jopa tästä kirjasta peräisin?

Kirjan luvut ja kulttuurisuitsutus on väliin niin korkealentoista, että oma puutarhamöyrintä alkaa vaikuttaa, jos ei nyt mitättömältä puuhastelulta, niin ainakin tärkeitä ja hienoja kulttuuriyhteyksiä tiedostamattomalta (rahvaanomaiselta?) toiminnalta. Tässä lohduttaa kuitenkin kirjoittajan kuvaus omista lempikukistaan: huomaan, että ne ovat kaikki käyttäytymistään myöten tuttuja siirtolapuutarhastani. Ehkä ei ole liian myöhäistä sivistyä vielä lisää?

Pakilan saunan remontin kuulumisia

Saunakauden päätyttyä alkoi lähes välittömästi vuosikausia mietityn remontin tekeminen. Löyly- ja pesuhuone olivat perusteellisen remontin tarpeessa.

Parina ensimmäisenä viikonloppuna saatiin purkutyöt vauhdilla tehtyä. Vanha, pari kertaa jo käyttökiellossakin ollut ja peltiputkella paikattu piippu sai väistyä riuskojen purkumiesten tieltä. Vaatimattomuus estää minua kertomasta, kuka oli katolla saunamajurimme Markun kaverina aloittamassa piipun purkua ja jatkamassa sitä aina pesuhuoneen katon tasalle asti. Siitä eteenpäin päästiin heittelemään purettuja tiiliä pesuhuoneen lattialle ja siitä ikkunasta ulos. Tämä oli huomattavasti helpompaa kuin katolta tai ullakolta tiilien toimittaminen siirtolavalle pois kuljettavaksi. Heittomatka lyheni ja suuntasi somasti vain alaspäin.

Kun kömmin välillä vintiltä alakertaan, en ollut uskoa silmiäni: muu talkooväki oli tehnyt löylyhuoneesta ja pesuhuoneesta selvää: jäljellä olivat vain paneelien ja peltien alta paljastuneet hirsiseinät! Murheeksemme löytyi alimmasta hirrestä useita lahovaurioita, jotka pitkällä sivulla olivat niin pahoja, että timpurimme Risto vaihtoi apuporukan kanssa seuraavalla viikolla tilalle tervettä hirttä puretusta väliseinästä.

Tätä kirjoitettaessa (19.10.2009) on muurarimme Veikko ollut jo kahtena viikonloppuna muuraamassa uusia hormeja. Tänään on Risto jo Kalevin ja muiden kanssa aloittanut myös uusien seinäpintojen pystyttämisen. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että, jos pakkaset eivät äidy liian aikaisin koviksi, pystymme pysymään suunnitelmassa tehdä valtaosa muurauksista jo syksyllä niin, että kevääksi jää "vain" lopullisten pintojen teko. Hyvä me!

Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä

Syyskuun käännyttyä lokakuuksi on meillä Pikku-Martin kanssa ollut perinteisesti tapana tehdä paskareissu. Martti on niitä tehnyt jo 37 vuoden ajan syksyisin, joten minä, joka olin nyt kahdeksatta kertaa asialla olen vielä aloittelija. Tällä kertaa mukaan lähti myös toinen mökkinaapuri, Riikka, ja ystäväni Henna. Retki suuntautui meillä Vermoon. Retken tarkoituksena on hankkia vadelmapenkeille kate- ja lannoiteainetta ensi kevättä varten. Vermossa sitä riittää. Takavuosina soitin kerran Vermon raviradan numeroon ja tiedustelin saako sieltä hakea hevosenpulleroita puutarhaansa, ja jos saa, niin minä aikana ja millä ehdoilla. Puhelimessa oli joku Vermon tallien vastaava, joka sanoi, että "tule ihmeessä hakemaan ja vaikka rekka-autolla ja vaikka lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja ravienkin aikaan pääsee takaportista suoraan lantakasan luokse." Ja niin se on toiminut: kerran satuttiin ravien aikaan paskareissulle ja meidät päästettiin kohteliaisuuksien kera ravurien portista toimeen, jota varten paikalle olimme tulleet.

Vermon tavara on erilaista kuin esimerkiksi Tuomarinkylän tallien tuottama. Kuivikkeena on käytetty sahanpurua, joten tämä tuote ei käy esim. kasvimaalle. Mutta vadelmille, ja esim. ruusuille, se on täydellinen tuote: pullerot ja hevonkusi purun seassa ovat sopivaa lannoitetta ja sahanpuru on ennen kaikkea sopivaa katetta. Sitä kun on vähintään kymmenen senttiä, niin pysyy jopa vuohenputki kurissa: se voi kyllä levitä purunkin sekaan, mutta sen kitkeminen maavarsineen kaikkineen on poikkeuksellisen helppoa.

Viime sunnuntain (11.9.2009) retkemme sai siunauksekseen erinomaisen syysauringonpaisteen ja aamun pikkupakkasen. Martilla on tarkka tieto mikä on laadukkainta tavaraa puutarhaan: kasan sisältä löytyy täydessä palamisen vauhdissa olevaa lantaa, joka on tuhkan tai hopeanhohtoista (oljet näkyvät "hopealankoina") ja niin lämmintä, että muovisäkkejä nostellessa täytyy varoa, etteivät ne veny puhki. Palaneessa lannassa mahdollisesti olevat siemenet eivät saamansa lämpökäsittelyn takia enää idä. Ei tule rikkaruohoja. Eikä kaurahalmetta vadelmien sekaan. Vuokratulla peräkärryllä saimme muutamassa tunnissa aikaiseksi kolmelle mökkitontille kolme komeaa kuormaa säkitettyä aitoa tavaraa ja vielä usempia onnellisia siirtolapuutarhureita.

Helppoa omenapuiden hoitoa

Omenapuiden leikkaukseen laiskan miehen konsti!

Vesiversot voi nyppiä pois käsin keskikesällä. Ne irtoavat helposti, kompostoituvat ongelmitta ja homma on paljon mukavampaa heinäkuussa kuin maaliskuun pakkasilla. Isommat, paksumpien oksien leikkaukset tai puun nuorentaminen latvusta pienentämällä on viisasta säästää kevääseen (helmi-huhtikuulle), mutta tämän pikkuparturoinnin voi parhaiten tehdä kesällä ja puut näyttävät toipuvan haavoistaan oikein hyvin. Kuvissa näkyvistä puista vasemmalla olevista nypintä on tehty, oikealla olevissa tekemättä. Kuvat ovat viime heinäkuun lopulta. Kun parturoinnin tekee vuosittain, varjostava vuosikasvukerros jää latvukseen kasvamatta ja kaneliomenistakin saa komean punaisen värikkäitä. Huhujen mukaan tällaisen repimällä tehtävän parturoinnin (versoja ei siis leikata, vaan ne nypitään) pitäisi vähentää versojen lukumäärää ja kasvua. Tästä minulla ei kuitenkaan ole toistaiseksi varmaa havaintoa.

Puutarhahuumorin alkulähde

Vaikka puutarhan syyskiireet painavat päälle, järjestää ilmojen haltija meille myrskyä ja vesisadetta näin syksyisin runsain mitoin, jotta voimme välillä vetäytyä puutarhamökkiimme hyvin ansaitulle tauolle ja paneutua lukemaan lempikirjaamme. Puutarhurit tietysti selailevat ahkerasti puutarhaoppaita ja –lehtiä, mutta puutarha-aiheesta on kirjoitettu muihinkin kirjallisuuden lajeihin kuuluvia teoksia kuin tietokirjoja.
Tsekkiläisen Carel Čapekin kirja ”Puutarhurin vuosi” (alkuteos 1929, uuden suomennoksen julkaissut Basam Books 2002) on puutarhapakinoinnin alkulähde. Čapek kehitti yhdessä kirjoistaan sanan robotti, joka on sittemmin levinnyt kaikkiin maailman kieliin. Aivan vastaavasti hänen sydämellistä huumoria henkivät puutarhatarinansa tästä kirjasta ovat levinneet uskomattoman laajalle, eikä niiden kertoja usein ole lainkaan tietoinen niiden alkuperästä.
Čapek on kirjoittanut useita mielikuvituksellisia kirjoja, joiden nykyisin sanotaan olevan scifiä, vaikka tuota kirjallisuuden lajia ei tuolloin viime vuosisadan alkupuolella ollut oikeastaan vielä edes olemassa. Suosikkini näistä kirjoista on ”Salamanterisota”, huikea tarina joka panee lukijansa salavihkaa pohtimaan totalitarismin olemusta vaikka luuleekin vain lukevansa hauskaa, vaikkakin selvästi yhteiskunnallista eläinfaabelia.
Puutarhurin vuoden julkaisuaikaan Keski-Eurooppaan oli jo ehtinyt kehittyä ja vakiintua Čapekin sanoin kaupunkilaispuutarhurien joukko. Hän käsittelee tuota meille siirtolapuutarhureille niin tuttua neuvonhaluisten naapurien ympäröimää yli-innokasta, mutta realismista niin kovin tietämätöntä luokkaa loputtomalla huumorin ja filosofoinnin täyttämällä lempeydellä, mikä saa lukijan myhäilemään hyvää tuultaan ja välillä nauramaan kyyneleet silmissä. Kirjassa on kaksitoista lukua ja niiden välissä erinimiset täyteluvut kuten ”Siemenet”, ”Nuput” tai ”Siunattu sade”.
Näyte luvusta ”Miten puutarhuri syntyy”:
”Niin kauan kuin ihminen on nuoruutensa kukkeudessa, hän ajattelee, että kukka on jotain, mitä pidetään napinlävessä tai mikä annetaan tytölle; hän ei oikein osaa ymmärtää, että kukka on jotain mikä talvehtii, mikä mullataan ja lannoitetaan ja kastellaan ja siirretään ja monistetaan ja typistetään ja kitketään, mistä poistetaan lakastuneet kukinnot ja kuivat lehdet ja kirvat ja härmä; sen sijaan että kaivelisi kukkapenkkejä hän juoksee tyttöjen perässä, tyydyttää kunnianhimoaan, nauttii elämän hedelmistä, joita ei ole itse kasvattanut, ja käyttäytyy kaiken kaikkiaan tuhoisasti.”
Ja vielä näytteeksi taiturimaisesta tyylistä pieni pätkä luvun ”Siemenet” alusta:
”Jotkut sanovat, että joukkoon pitää panna puuhiiltä, kun taas toiset ovat sitä vastaan; jotkut suosittelevat mukaan hieman keltaista hiekkaa, koska se kuuluu sisältävän rautaa, mutta toiset taas kehottavat välttämään siitä yksinkertaisesta syystä, että se kuuluu sisältävän rautaa. Jotkut suosittelevat puhdasta jokihiekkaa, toiset pelkkää turvetta ja jotkut vielä sahanpurua. Lyhyesti sanoen: siemenmullan teko on suuri salaisuus ja taikameno. Siihen on sekoitettava marmorijauhoa (mistä sitä saa?), kolmivuotiasta lehmänlantaa (selvää ei ole tarkoitetaanko kolmivuotiaitten lehmien lantaa vai kolme vuotta vanhoja läjiä), hyppysellinen tuoretta myyränkekoa, vanhoista raakatiilistä tehtyä mursketta, Elben hiekkaa (mutta ei suinkaan Moldaun), kolme vuotta vanhaa lavamultaa ja varmaan myös kultaisen saniaisen humusta ja hyppysellinen multaa hirttäytyneen neidon haudalta; kaikki tämä on sekoitettava kunnolla (puutarhaoppaat eivät kerro, uuden- vaiko täydenkuun aikaan vai Jaakonpäivän yönä), ja kun olette täyttänyt kukkaruukut (kolme vuotta auringossa seisseessä vedessä liotetut, pohjalla keitettyjä lasinsiruja ja pala puuhiiltä, minkä taas jotkut asiantuntijat torjuvat), kun olette suorittanut kaiken tämän noudattaen samalla satoja keskenään ristiriitaisia ohjeita, mikä vaikeuttaa kovasti näitä menoja, voitte käydä itse asiaan, nimittäin siementen kylvämiseen.”
Basam Books on tehnyt kulttuuriteon tuomalla saataville toisen suomennoksen tästä klassikosta. Jokaisen, joka arvelee joskus joutuvansa veistelemään huumoria puutarha-asioista, tai arvelee välillä tarvitsevansa tervettä etäisyyttä hurahtaneisuuteensa, kannattaa hankkia se omaan hyllyynsä kunniapaikalle. Valitettavasti kirja on kustantajalta loppuunmyyty, mutta ehkä jostain antikvariaatista vielä voi onnistaa ja kirjastoistahan teoksen saa ainakin luettavakseen.

Mehuntekoa pakkasella

Monet Pakilalaiset kuljettavat omenoitaan tuoremehuasemille mehuksi puristettavaksi. Asemalla suuretkin mehumäärät saa nopeasti ja kätevästi mehuksi ja myös pastöroitua, jolloin mehu säilyy hyvin. Haittapuolena on korkeahko hinta (paikasta riippuen vaihtelee, mutta kymmeniä senttejä per kilo omenia), omenamassaa puristuu kovan paineen takia mukaan mehuun, jolloin siitä tulee hapettumisen takia tummaa ja myös kirpeämpää kuin tarkemmin suodatetusta mehusta.
Jos olet haaveillut makeasta, nektarimaisen paksusta omenamehusta, jota voisit itse tuottaa pakastimet täyteen ja nauttia sitten talven pimeillä, niin tässä Sinulle ohje (ensi kesää varten, tälle syksylle tämä ei enää ehdi. Laitteiston pesu päivittäin on tärkeää ja meillähän on vain kesävesi...):
Ensin tarvitset puristimen. Omani ostin aikanaan firmalta, jonka pääpaikka oli jossain Turun lähellä. Alunperin italialainen viinipuristin. Nyt näyttää, että markkinoilla on muitakin (esim. http://mahlapress.ee/index.php?id=1&lang=fi). Koska viinipuristin ei kestä omenien puristamista (omena on murskattunakin kovempaa kuin rypäleet), oli minun puristimeni hetken päästä remonttikunnossa. Ideoin siihen samalla parannuksia: ruuvin sijasta käyttäisin pientä auton tunkkia! Ystäväni Pakilan puutarhalta, metallimies Pauli, joka tekee metallista mitä haluaa (muut vain mitä osaavat), toteutti haaveeni ruostumattomasta teräksestä.
Toiseksi tarvitset pakastimen, mieluiten arkkumallisen, jonka pohjalle voit heittää ämpärillisen kypsiä omenoita kerrallaan. Seuraavana päivänä nostat omenat sulamaan ja vasta yön yli tapahtuneen sulattelun jälkeen voi varsinainen mehunvalmistustapahtuma alkaa:

Pakasteeesta sulatetut omenat ladataan puristimen pussiin....
Jonka jälkeen tunkki sijoitetaan paikalleen ja aletaan tunkata pussia litteäksi. Ämpärillisestä omenoita tulee noin puoli ämpäriä mehua. Yleisin satsi tämän kokoisesta puristimesta on ollut 6-7 puolen litran pulloa mehua.
Puristetun mehun olen pakastanut (uudestaan). Pastöroimaton mehu säilyy vain hetken sulana.
Menetelmän salaisuus on pakkanen. Nopea jäätyminen särkee omenan solut, jolloin mehusaanto kasvaa ja puristaminen helpottuu. Jäätyminen myös hajottaa omenan tärkkelyksiä sokereiksi, jolloin tuotettu mehu on paljon makeampaa kuin tavallisella murskaa-purista menetelmällä tehty. Käyttämällä tiukasta ja lujasta kankaasta tehtyä pussia puristimen sylinterissä saadaan tuotettua kirkasta mehua, jonka väri ei säilytyksessä muutu tummemmaksi. Puristetut omenat ovat melko kuivia, "sienimäisiä" ja oivallista kostean syyskompostin täytettä.
Lukijoille toivotetaan makoisia mehuhetkiä!

Syyspimeän alkaessa kesän hauskuuden muistelua

Nyt kun kesävesi on suljettu. Mökiltä muutettu arkipäiviksi kaupunkiin ja viime sunnuntain syysmyrsky esti tekemästä syystöitä, kuten vadelman vanhojen varsien poistoa, voi hyvillä mielin muistella viime kesän "projekteja". Ihme kyllä ne tulivat tehdyiksi vaikka kärsin niiden laajenevasta luonteesta kerta kerralta.

Tänä kesänä pääprojektit olivat yläpihan kiveys ja grillikatoksen rakentaminen sekä kissatarhan tekeminen. Yläpihan kiveysidea juolahti mieleeni joku vuosi sitten syyssateissa, kun Pakilan savinen maaperä alkoi tursuttaa savea nurmikolle, josta sitä kantautui sisään mökkiin höystettynä syksyn lehdillä ymsellaisella. Helpostihan sitä nyt pari laattakiveä laittelee. Tänä kesänä heinäkuussa aloin sitten laskeskella montako pesubetonilaattaa tarvitsisin. Päätin tilata niitä varmuuden vuoksi vähän reilusti, noin 30 neliötä. Eipä mitään, saan samalla käytävän sivuvarastolle tasattua laatoilla, että on kepeämpi kärrätä kompostia ja polttopuita yläpihalle/lta.

Mutta, mutta. Yläpiha on vino. Tarkemmin tarkasteltuna aika paljon vino. Ei kun oikaisemaan. Soraa, sepeliä. Alle maanrakennuskangas, joka estää sepeliä painumasta ajan kanssa saven sekaiseen maaperään. Sivulle, jossa sora lähtisi muuten vyörymään alamäkeen, päätän tehdä kyllästetystä puutavarasta seinäkkeet, korkeimmillaan puoli metriä, estämään sepelin vyörymistä. Kun olen saanut seinäkkeet valmiiksi, käydään mittailemaan paljonko sepeliä täytteeksi tarvitaan, jotta saadaan piha vaateriin. Ja tulos, siinä sitä taas ollaan, kahdeksan kuutiota, saa minut taas kerran ihmettelemään omaa suuruudenhulluuttani. Kahdeksan kuutiota sepeliä ja yhteen kottikärryyn menee noin 70 litraa, eli polulta kärrättynä teen matkan täyden kottikärryn kanssa 1143 kertaa. Taisi olla loppukesän liikuntaohjelma varattuna...

Täytyy olla joku ratkaisu pulmaan. Löytyi firma, jolla oli liukuhihnakuljetin, mutta maksimietäisyys oli 40 metriä. Ei riitä, Tontti on pitkänomainen, joten vähintään 50 metriä kuljetinta on tarpeen. Mikä neuvoksi. Isäntä Pauli vihjaisee, että kyllä sellainen auto löytyy, joka tuonkin matkan sylkäisee soraa.

Ja löytyihän se: jättiläismäinen pölynimuri, joka ensin haki Rudukselta sepelilastin ja sitten kävi Mäntypolulla puolessatoistatunnissa puhaltamassa sepelin kärsällään yläpihan täytteeksi. Valmista tuli, kukkarostakin, joka keveni runsaalla tonnilla enemmän kuin kärräysvaihtoehdossa eli olisin tienannut 88 senttiä jokaisesta kottikärryllisestä. Ei siis kaduttanut, ei edes vaikka kärsäauton pakokaasut polttivat pensasaitaan kulottuneen aukon; ei se orapihlaja kuitenkaan ihan kuoliaaksi saakka mennyt.

Tämän jälkeen rautakaupan auto toi ylämäkeen kaupungin puiston puolelle kaksi tonnia kivituhkaa jättisäkeissä ja muutaman tonnin pesubetonilaattoja. Niiden kärrääminen alamäkeen vei kuitenkin vain päivän ja puisto oli taas vain puisto, eikä kukaan ehtinyt huomauttaa virkistysalueella lojuvista rakennustarpeista.

Kun kiveys lopulta oli uuden maanrakennuskankaan ja tasoitetun kivituhkan päälle saatu ladottua oli katoksen ja valokatteen loppuunrakentaminen enää pieni täydentävä askare. Ja jälleen kerran tuntui projektin loputtua siltä että työmäärä oli valtava, mutta homman valmistuttua ei ollenkaan näe sitä hien ja vaivan määrää, joka siihen upposi: vähän kiviä ja pieni katos, helppo homma. Pakilan puutarhoihin uppoaa neliötä kohti enemmän työtä ja vaivaa kuin omakotitonteilla, monella tontilla varmaan enemmän kuin kasvihuone- tai muulla ammattiviljelmällä. Jos nämä arvot realisoituisivat mökkien hinnoissa, ei niitä kohta enää kukaan pystyisi ostamaan!

Toinen projekti viime kesälle, kissatarha, jäi pahasti edellisen jalkoihin ja kissaparat joutuivat odottamaan loppukesään sen valmistumista. Sekin kuitenkin valmistui ennen kuin kesä loppui ja kissat osoittivat nopeaälyisyytensä oppimalla noin puolessa tunnissa käyttämään yhdyskäytävää, joka kulkee yläkerran ikkunasta tarhaan. Ikänsä vain sisätiloissa oleilleet kissamme olivat tosi innoissaan päästessään tutustumaan puutarhaelämään tarhan ulkoilmassa: kolli, niin leikattu kuin onkin, päätti varmuuden vuoksi merkata paikat ja kohteeksi osui mm. joogalaukkuni mattoineen, kaikkineen. Sittemmin kissat ovat rauhoittuneet, eivätkä ilmojen kylmettyä enää edes viihdy kovin pitkiä aikoja tarhassaan vaan palaavat suosiolla sisälle, takan päälle, viettämään lokoisia syyskissanpäiviä.