Pakilan villi luonto

Eilen mökille tullessa huomattiin Lystikukkulan metsän puolella vähän ennen mökin porttia lumessa taistelun jälkiä. Yksi ison siiven isku erottuvine, harottavine sulkineen ja lumessa, siinä lähellä, pieniä pirskottuneita verijälkiä ja pari veristä sulkaa. Arveltiin ensin, että haukka tai pöllö on napannut jonkun eläimen tässä. Mutta siiven jälkiä oli vain yksi. Toisenpuolen jälki puuttui, kuten tavallisesti, jos vaikka pöllö on napannut pikkunisäkkään. Lisäksi paikalla oli paljon rusakon, ketun ja koiran jälkiä ristiin rastiin ja tuo verinen kohta oli erityisen myllääntynyt jäljistä, joista ei tiennyt, olivatko ketun vai koiran. Kun sitten loimme katseen mökkiin päin, ojan yli, huomasimme varsinaisen päänäytöksen, tai jälkinäytöksen, tapahtumapaikan: ojan penkalla, liiterin takana oli isoja veriläiskiä, suuri määrä höyheniä ja sulkia, niiden joukossa pari tusinaa raidallisia pyrstö- tai siipisulkia. Maasta löytyi lumen seasta kallon kappale, joka oli kuin vähän kanamunaa pienemmästä kallosta.
Arvauksemme pienen tuumailun jälkeen on, että Lystikukkulalla pesivän kanahaukkaparin poikanen on jäänyt tavehtimaan paikalle, heikentynyt ja joutui nyt ketun yllättämäksi ja syömäksi. Jos arvaus on väärä ja lukijalla parempi selitys, kertokaa kommenttinne.

Uusi vuosi ja takasyksy vai etukevät?

Kovin lauhana alkoi tämä vuosi. Hennan kanssa ihailtiin aattoiltana puoleen yöhön raketteja mökin terassilta. Sitä ennen yritettiin käydä kävelyllä, mutta ei siitä mitään tullut: olis pitänyt olla luistimet! Klaukkalantie oli niin liukas, että oli suoranainen ihme, että selvisimme siitä pystyssä läpi.
Kävin uudenvuodenpäivänä katolla vähän heittelemässä painavimpia märkämöykkyjä alas, mutta totesin sitten, että kylläpä nämä taitaa kaikki tulla vetenä alas. Ja niinhän siinä kävi. Valokatteiden päältä luistivat lumet heti kohta, kun kinos joka katolta käsin piti niitä paikallaan oli katkennut. Seuraavana aamuna tarvoin vesisateessa kasvihuoneen katolta lunta katsastamaan, mutta se olikin yöllä sulanut kokonaan...
Uuden vuoden päivänä käytiin Hennan kanssa vesisateessa hiihtämässä Paloheinästä Pitkäkoskelle, Pitkäkoskelta Pirkkolaan ja Maunulan majalle ja sieltä vielä kilometrin reilu Laakson suuntaan, josta palattiin Paloheinään suihkuun. Meni siinä joku tunti ja kilometrejä tuli just vähän yli kakskymmentä. Reipas vuoden aloitus, eikä edes kastuttu paljon, vain alta ja päältä.
Meillä on ollut tapana poiketa Pitkäkoskelta Paloheinään päin hiihtäessä Malminkartanon ladulle ja oikaista siltä ladulta metsää pitkin noin 50 metriä rullasuksiradalle, josta on käytetty noin puolet, jotta on päästy taas Pirkkolan ladulle. Näin voi välttää kiipeämisen Haltiamäelle. Vielä muutama päivä ennen vuoden vaihdetta näin tehtiin, mutta ei enää tänä vuonna. Metsässä nousee ojissa vesi niin nopeasti, että pelättiin että pudotaan siellä johonkin ylitettävään ojaan. Pysyttiin siis virallisilla latureiteillä. Jotka sulivat niin nopeaa vauhtia, että taitaa viikonvaihteessa jäädä hiihtäminen vähemmäksi, vaikka pakastuvaa keliä onkin luvattu. Tarvittanee lisää lunta.

Maa on todella märkää hangen alla ja nyt, kun monin paikoin lumet on sulaneet pois, on sieltä paljastunut litimärkä tulvamaa. En oikein osaa kuvitella mitä tämä vaikuttaa tulppaaneihin ja muihin varhaiskukkiviin kevätaspektin kasveihin. Ehkä se juurruttaa ja voimistaa niitä? Keväällä se nähdään, eikä siihen ole enää edes pitkä aika!