Luonnon käsitteestä

Siirtolapuutarhureillamme on lämmin suhde luontoon, tai puutarhaansa, jota he lähes poikkeuksetta pitävät "luontona" tai "osana luontoa", vaikka ollaan keskellä metropolia kehä ykkösen ja kolmosen välissä, siis rakennetussa, jopa teollisessa maisemassa. Mitä luonto on? Siitä voi ajatella, ja on ajateltu aikojen saatossa monin tavoin.
Aristoteleelle luonto oli physis, jolla hän tarkoitti jotain, mikä "liikkuu itsestään", kuten taivaankappaleet tai kasvava kasvi. Vastakohta physikselle ja sitä käsittelevälle fysiikalle oli metafysiikka, joka käsitteli kaikkea henkistä, fysiikan "takana olevaa". Aristoteleella perimmäinen syy luonnon tapahtumiin oli "liikkumaton liikuttaja", eli jumala, josta käsin kaikki muu liike oli saanut alkunsa. Jumalan kautta siis metafysiikka ja physis kohtaavat. Luonnossa (physis) ei siis sinänsä ollut mitään henkistä, vaan tapahtuminen oli luonnonlakien mukaista, viime kädessä mekaanista, vaikka Aristoteleella olikin tapahtumiselle neljänlaisia syitä. (Joista yksi, nimittäin teleologinen, löytyy edelleen monen tämän päivän biologisen selityksen takaa vaikka selittämässä ei olisikaan esim. ns. älykkään suunnittelun kannattajia.)

Mekaanisina koneina luonnon ja eläimet näki myös myöhempi filosofi Rene Descartes: Kartesiolaisessa maailmankuvassa metafysiikan ja luonnon kohtaaminen tapahtui aivolisäkkeessä, jonka kautta sielu ja henkinen tunkeutui ihmisen fyysiseen olemiseen. Aivojen alla sijaitseva elin, hypofyysi, oli siis physiksen ja sielun kommunikointilinkki. Vaikka eläimilläkin on aivolisäke, ei Descartes katsonut niillä olevan sielua, eikä siten myöskään arvoja tai etiikkaa. Ihmiselle ne sen sijaan kuuluivat ja juuri ne tekevät eron eläimen ja ihmisen välillä: ihmiselle kuului eettinen vastuu.

Nykyajan ympäristötietoisuus on korostanut ihmisen eettistä vastuuta ympäristöstään. Korostus on vienyt luonnon henkistämiseen: eläimilläkin on aivot ja niin muodoin oman tasoistaan henkistä elämää ja siten myös oikeuksia. Jos tämä rajoitetaan vain ihmiseen, kartesiolaiseen tapaan, syyllistytään rasismin kaltaiseen spesismiin, ihmislajin yliarvioimiseen muiden kustannuksella. Toisaalta, kun luonnon olioita, esim. eläimiä tai vaikka koko biosfääriä kuten ns. Gaia-ajattelussa, on henkistetty, on ihmiselle käynyt kartesiolaiseen tai vaikkapa Kantin ajatteluun verrattuna niin, että hänen asemansa ja vastuunsa ainoana (riittävän) tietoisena olentona ottamaan vastuu kehityksestä on himmentynyt. Myös itse luonnon käsite, alunperin physis, joka useimmissa kielissä käännetään sanalla luonto, on muuttunut: enää se ei ole metafysiikan ulkopuolella olevaa, vaan ihmisen teollisen ja kulttuurisen vaikutuspiirin ulkopuolella olevaa. Se mihin kohtaa tuo raja sitten asettuu, onkin sitten se varsinaisesti mielenkiintoinen pohdittava ja samalla lähestymme jo siirtolapuutarha-aatteelle merkityksellisiä näkökulmia: onko esimerkiksi maatalousympäristö tai rakennettu puutarha luontoa vai onko se vain "luontoa"? Kuuluuko puutarhamme physikseen? Vastauksista riippuu yllättävän paljon. Jos olemme tiukkoja luonnon ja ympäristön suojelijoita ja luonnon itseisarvon puolestapuhujia, emme ehkä hyväksy "keinotekoisia luontoja" kuten (siirtola)puutarhaa lainkaan aidoksi ja oikeaksi, arvokkaaksi luonnoksi. On kuitenkin helppo osoittaa, että tämänkaltainen "ortodoksisuus" johtaa umpikujaan, eikä se ole useimpien luonnonsuojelijoidenkaan käytäntöä. Esim. Suomen biodiversiteetistä on iso osa ihmisen, tulen ja kaskeamisen avulla, aikaansaamaa monipuolistumista, jota nyt halutaan suojella. Ilman näitä suojelutoimia ja maa- ja metsätalouden väistyessä maamme muuttuisi muutamassa sukupolvessa melko monotoniseksi osaksi suurta Siperian Taigaa lähes umpeenkasvaneine kuusimetsineen.

Jos taas ollaan "toisinpäin ortodokseja" ja hyväksytään, että luontoa on myös teollisen piirissä - silloin kaupungit - citykanit - ja siirtolapuutarhat ovat luontoa ja tällaisena yhtä arvokkaita evoluution kehittämiä ympäristöjä kuin erämaatkin. Seurauksena on, että myös ekologian tulee tutkia ja huomioida myös teolliset ympäristöt ja esim. kaupunkipuistot "arvokkaina".

Voisiko luonnon ja sen vastakohdan rajaamiseen käyttää evoluutiota kriteerinä? Teolliset ympäristöt ovat ihmisen (aivojen) aikaansaannosta. Aivojen evoluutiosta on seurannut kulttuuri- ja teollista evoluutiota? Siis kaikki on jotenkin, ainakin välillistä seurausta luonnonvalinnasta. Onko siis "kaikki" ympärillämme luontoa? Enpä osaa sanoa, mutta tällaisia olin miettimässä juuri puun alla viime kesänä, kun omena päähäni putosi, ja minut valtasi voimakas tunne: Heureka, olen oivaltanut sen: KAIKKI on luontoa. Myös siirtolapuutarhuri!