perjantai 27. marraskuuta 2009

Puutarhan näkemisestä

Ympäristön, luonnon, puutarhan, voi nähdä monin silmin: Joku näkee Pakilan puutarhat rehevänä, kesäisenä puistona, jossa onnelliset puutarhurit asustelevat pikku mökeissään ja hoitelevat onnellisina palstojaan ja hedelmäpuitaan. Joku toinen taas näkee samassa maisemassa kurjia puuhökkeleitä ja muistelee lapsuuden kiduttavia kitkemisleirejä ja kiusaavia hyönteisiä. Puutarhurimme itse toki suhtautuvat valtaosin myönteisesti harrastukseensa ja siten näkevät ympäristön kai etupäässä ensin mainitulla tavalla. Siinä näkemisessäkin on kuitenkin valtavia eroja. Omalta kohdaltani olen huomannut miten vuodet ja kokemus ovat syventäneet sitä, miten paljon yksityiskohtia ja tapahtumista näen puutarhassani. Valitettavasti se on tuonut muassaan myös piinaavan tietoisuuden monista asioista, joita en välttämättä olisi halunnut tiedostaa, esim havainnot kaikkialla viihtyvistä ja uudelleen ilmestyvistä rikkaruohoista tai levottomasti "vääriin" paikkoihin vaeltavista perennoista. Olen ollut nyt kymmenen vuotta alueella ja viime aikoina olen vasta tajunnut, kuinka huonosti puutarhaani oli hoidettu niinä sen hankkimista edeltävinä aikoina: ruoho oli kasvanut kukkapenkkeihin ja tukahduttanut monet kasvit kitumisen asteelle, kasvimaalla ja penkeissä savi oli päässyt vallitsevaksi maalajiksi, muhevuus oli tiessään. Hämmästykseni on olllut monen lajin kohdalla suuri, kuinka ne ovat kiittäneet päästyään kasvamaan kunnnostettuun, kitkettyyn ja kantattun penkkiin.
Työtoverillani Teuvolla, joka on armoitettu botanisti, on taksonomille soveltuva tapa muistaa asioita: loppumaton määrä yksityiskohtia, joita hän ammentaa näköjään loputtomasta muististaan. Oma muistini taas toimii kasvien hoitajan kannalta vähän alioptimaalisesti: muistan kokonaisuuksia, en yksityiskohtia. Ensin muistan ja tunnistan vaikka vuodenajan ja paikan, sitten tässä assosiaatiokehyksessä mieleeni tulevat kyllä vähitellen yksityiskohdatkin, jopa lajien ja lajikkeiden nimet ja ominaisuudet ja se missä ne kasvoivat ja miten kukkivat viime vuonna samaan aikaan. Tästä on se etu, että tapaan vanhat kasviystäväni joka vuosi oikein miellyttävästi yllättyneenä ja iloisena niiden jälleennäkemisestä. Haittana taas on se, etten oikein pysty palauttamaan yksityiskohtia mieleeni konkreettisen viitekehyksen ulkopuolella. Keskusteluni oikeiden asiantuntijoiden, kuten botanisti Teuvon, kanssa on siksi haparoivaa kun joudun koko ajan muistelemaan nimiä ja muita yksityikohtia, " vai mite se olikaan?" Erilainen näkeminen ulottuu kyllä myös tällaiseen "kokonaisuuksien tarkasteluun". Olen huomannut, että syksy ei nykyisin enää ole saman merkityksinen kuin ennen: Ennen se oli kuolemisen ja maatumisen, kesän loppumisen ja talven horroksen alkamisen aikaa. Nykyään se taas on uuden alkua: monilla kasveilla tapahtuu syksyllä valmistautuminen uuteen kevääseen. Silmut turpoavat valmiiksi kevättä varten, juuria kasvatetaan vielä syysmyöhällä ja ravinteita varastoidaan juuriin, maavarteen tai mukuloihin taikka sipuleihin. Sipuleita voi istuttaa vielä marraskuussa (tarvittaessa rautakankea apuna käyttäen), mutta parempi aika on syyskuussa, jolloin ne ehtivät vielä juurtua ja asettua ja nousevat siten nopeammin keväällä. Ei ole syksykään kuin ennen, jos ei ole ilmastokaan. Ilmastomuutos on muuttanut talvemme leudoksi ja lumen tulon ja pysymisen satunnaiseksi. Lumisen puutarhammekin voimme nähdä monella tavalla: toiset näkevät vain lepäävän kokonaisuuden, toiset taas leikkausta odottavat omenapuut, hoitoa kaipaavan, lumen painaman aidanteen ja huoltoa kaipaavan kivetyn polun jne. Katse siirtyy yksityikohtiin ja niistä jälleen kokonaisuuteen, edestakaisin, ja siitä kumpuaa sitä puutarhan suomaa levollisuuden tunnetta, joka virtaa sieluumme kuin lämmin öljy ja hoitaa haavoja ja eheyttää. Lopputulos on sama, vaikka näemme alun ja välivaiheet niin eri tavoin.

2 kommenttia:

  1. Tervehdys Thaimaasta tänä kuninkaan 82v päivänä.

    Juuri kuuntelin Ylen juontajaa joka valitteli että pimeää on olipa vuorokauden aika mikä hyvänsä.

    Täällä aurinko paistaa aina ja lämmintä ne tavanomaiset 30 astetta.

    Todistus siitä että mökki on muuttunut osaksi olemusta on se, että tuliaislahjoja ostellessa tulee aina mietittyä myös mitä kivaa ostaisi mökille.

    VastaaPoista
  2. Yhdyn viimeiseen kappaleeseen. Saman olen huomannut itsekin matkustellessani.

    VastaaPoista