Kiinnostava kirjoitus

Siirtolapuutarhalehdessä 5/2010 sivuilla 12-15 on julkaistu Marja-Liisa Lindmanin kirjoitus "Siirtolapuutarhaliiton matkalla". Se kertoo viime kesäisestä ryhmämatkasta Baltian maihin ja Puolaan, Slovakiaan, Saksaan ja Unkariin. En oikein osaa päättää pidänkö kirjoituksesta vai en.
Erinomaista artikkelissa on se, että kirjoittaja laittaa reilusti itsensä likoon ja kertoo matkan itsessään aiheuttamista tunteista ja ajatuksista. Kaihtamatta myöskää kertoa omasta poikkeavasta käytöksestään: "En jää kuuntelemaan seremonioita... Vähin äänin irtaudun porukasta..." Tällainen oman näkökulman ja ajautusten julkituominen ei oikein ole ollut tavallista kyseisessä lehdessä. Ennemminkin artikkelit ovat olleet ns. pönötysjuttuja, joiden teksti on niin mielnkiinotonta, että se oikein pölisee kuivuuttaan, ja joiden liitteenä ne ja ne, sen ja sen puutarhan toimihenkilöt seisovat jäykän näköisesti mitään tekemättä kuvassa, joka on otettu joskus viime vuonna.
Tähän verrattuna kirjoittajan teksti on tuoretta ja ajatuksia herättävää. Hän pohdiskelee rohkeasti matkalla heränneitä ajatuksiaan ja viittaa siirtolapuutarhojen historiaan ja jopa filosofiaan. Kuvat ja kuvatekstit eivät kyllä valitettavasti tue tätä puolta tekstistä. Jos katsoo vain kuvat ja lukee kuvatekstit, saa kirjoituksesta väärän kuvan, että se olisi sitä samaa vanhaa pönötysmallia.
Se mikä minua kirjoituksessa hirvittää, ja saa minut epäröimään, pidänkö siitä, vai pitäisikö siitä olla ennemminkin kauhistunut, on se, että kirjoittaja tuntuu esittävän monipuolisia pohdintojaan ikään kuin vain "yhtä ja ainoata, oikeaa siirtolapuutarhan ideaalia" vasten.
Olen vieraillut ja nähnyt hyvin monenlaisia siirtolapuutarhoja saksalaisista rautatieläispuutarhoista Espoon Puolarmaarin moderniin kokeiluun. Historiasta olen kirjoittanut aiemmin (linkki) tarkoituksena ymmärtää siirtolapuutarhojen monimuotoisuutta ja sitä, miten monella tavalla samoja lähtökohtia on tulkittu. Menneisyys ja eri aikojen ajattelu on hyvä tuntea pohjaksi nykytilanteelle. Tämän päivän puutarhojen moninaisuudelta ja moniarvoisuudelta ei myöskään pidä sulkea silmiään tai yrittää tätä torjua. Minä ainakin näen sen suurena rikkautena ja pidän tärkeänä, että sitä niin yksittäisen puutarhayhdistyksen kuin koko ilmiön osalta tuetaan ja ymmärretään.
Jos Wienin uusi porvarillinen hallitus päätti vuosikymmenien sosiaalidemokraattisen hallinnon jälkeen, "vapautuksen kunniaksi", luopua kaikista siirtolapuutahojen käyttöön ja myyntiin liittyneistä rajoituksista, jolloin niistä tuli käytännössä pienoisomakotitaloja, ei sitä voi mielestäni nähdä ensisijaisesti uhkana siirtolapuutarha-aatteelle, vaan ennemminkin mielenkiintoisena kokeiluna. Kokeena, jolla voi olla annettavaa niin siirtolapuutarhoille kuin myös esim. arkkitehtuurille tai kaupunkisuunnittelulle.
Siirtolapuutarhailun ytimessä on yhteisöllisyys. Sosiaalisuus, johon kuuluu olennaisimpana rakkaus luontoon ja puutarhanhoitoon. Ja jonka välttämättömänä liitännäisenä on suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus. Toivottavasti olen täysin väärässä pelätessäni, että Lindmanin kirjoituksen rivien välissä olisi jotain tälle näkemykselle vastakkaista. Kiitos kirjoituksesta.
Annetaan tuhansien kukkien (ja omenapuiden) kukkia ja tuhansien erilaisten mökki- ja puutarhatulkintojen kukoistaa. Tuetaan yhteisyyttä, mutta suvaitaan myös erilaisuutta.