perjantai 30. lokakuuta 2009

Omajuuriset Kanadalaiset









Ruusuihin on helppo hurahtaa. Jo pelkästään lajikkeiden nimet ovat niin kiehtovia, että niitä on vaikea vastustaa taimimyymälöissä, varsinkin keväisin. Talven jälkeen sitten näkee, mitkä taimista ovat olleet pohjolan talven kestäviä ja/tai riittävästi suojattuja. Pettymyksiä tulee paljon. Niihin kyllästyneenä innostuin kuultuani ns. omajuurisista, Kanadassa kehitetyistä ruusulajikkeista: jos omajuurinen taimi paletuu maata myöten, mutta kasvupiste maan alla säilyy, alkaa sieltä versoa sama lajike uudestaan eikä mitään varttamiseen käytettyä maatiaislajiketta.
Hankin taimet viimevuoden syksyllä, nyt ne ovat siis olleet minulla reiulun vuoden, enkä siis voi vielä raportoida ovatko ne onnistuneita lajikkeita pitemmän ajan kuluessa. Oheinen kuvaparikaan ei tee oikeutta niille, sillä viime vuonna syksyllä otettu kuva on otettu keskellä hyvin lämmintä syksyä, kun taas tuo tämänvuotinen on otettu lokakuun alun kylmäjakson keskellä.
Kuvissa olevan penkin lisäksi hankin köynnösruusut mökin ympärille säleikköjen lähelle. Lajikeet ovat: John Davis (nimestä minulle tulee valitettavasti mieleen traktori), William Baffin ja Rosa quadra (nimestään huolimatta tällä on kauneimmat kukat).
Muut lajikkeet ovat seuraavat pensasruusut (kaksi taimea kutakin, istutettu pituusjärjestykseen, korkeimmat ensin):
Hope for Humanity (molemmat taimet menehtyivät viime talvena, ihmiskunnalta meni siis toivo), Emily Carr (1 taimi selviytyi), Winnipeg Parks (molemmat taimet vahvoja ja hyväkasvuisia), Morden Fireglow (toinen taimi selvisi ja kukki komeasti tänä vuonnakin, kukat kuihtuvat jostain syystä ennenaikaisesti), Morden Amorette (toinen taimi selvisi nipin napin), Marie Buguet (maanpeittokasvutapa, kasvaa ja kukkii hyvin).
Näitä taimia voi hankkia ainakin Blomqvistin taimistolta (http://www.blomqvistplantskola.com/fi/kanadarosor.php). Jos näitä on jollakin lukijalla, olisin kiitollinen kommenteista.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Luonnon käsitteestä

Siirtolapuutarhureillamme on lämmin suhde luontoon, tai puutarhaansa, jota he lähes poikkeuksetta pitävät "luontona" tai "osana luontoa", vaikka ollaan keskellä metropolia kehä ykkösen ja kolmosen välissä, siis rakennetussa, jopa teollisessa maisemassa. Mitä luonto on? Siitä voi ajatella, ja on ajateltu aikojen saatossa monin tavoin.
Aristoteleelle luonto oli physis, jolla hän tarkoitti jotain, mikä "liikkuu itsestään", kuten taivaankappaleet tai kasvava kasvi. Vastakohta physikselle ja sitä käsittelevälle fysiikalle oli metafysiikka, joka käsitteli kaikkea henkistä, fysiikan "takana olevaa". Aristoteleella perimmäinen syy luonnon tapahtumiin oli "liikkumaton liikuttaja", eli jumala, josta käsin kaikki muu liike oli saanut alkunsa. Jumalan kautta siis metafysiikka ja physis kohtaavat. Luonnossa (physis) ei siis sinänsä ollut mitään henkistä, vaan tapahtuminen oli luonnonlakien mukaista, viime kädessä mekaanista, vaikka Aristoteleella olikin tapahtumiselle neljänlaisia syitä. (Joista yksi, nimittäin teleologinen, löytyy edelleen monen tämän päivän biologisen selityksen takaa vaikka selittämässä ei olisikaan esim. ns. älykkään suunnittelun kannattajia.)

Mekaanisina koneina luonnon ja eläimet näki myös myöhempi filosofi Rene Descartes: Kartesiolaisessa maailmankuvassa metafysiikan ja luonnon kohtaaminen tapahtui aivolisäkkeessä, jonka kautta sielu ja henkinen tunkeutui ihmisen fyysiseen olemiseen. Aivojen alla sijaitseva elin, hypofyysi, oli siis physiksen ja sielun kommunikointilinkki. Vaikka eläimilläkin on aivolisäke, ei Descartes katsonut niillä olevan sielua, eikä siten myöskään arvoja tai etiikkaa. Ihmiselle ne sen sijaan kuuluivat ja juuri ne tekevät eron eläimen ja ihmisen välillä: ihmiselle kuului eettinen vastuu.

Nykyajan ympäristötietoisuus on korostanut ihmisen eettistä vastuuta ympäristöstään. Korostus on vienyt luonnon henkistämiseen: eläimilläkin on aivot ja niin muodoin oman tasoistaan henkistä elämää ja siten myös oikeuksia. Jos tämä rajoitetaan vain ihmiseen, kartesiolaiseen tapaan, syyllistytään rasismin kaltaiseen spesismiin, ihmislajin yliarvioimiseen muiden kustannuksella. Toisaalta, kun luonnon olioita, esim. eläimiä tai vaikka koko biosfääriä kuten ns. Gaia-ajattelussa, on henkistetty, on ihmiselle käynyt kartesiolaiseen tai vaikkapa Kantin ajatteluun verrattuna niin, että hänen asemansa ja vastuunsa ainoana (riittävän) tietoisena olentona ottamaan vastuu kehityksestä on himmentynyt. Myös itse luonnon käsite, alunperin physis, joka useimmissa kielissä käännetään sanalla luonto, on muuttunut: enää se ei ole metafysiikan ulkopuolella olevaa, vaan ihmisen teollisen ja kulttuurisen vaikutuspiirin ulkopuolella olevaa. Se mihin kohtaa tuo raja sitten asettuu, onkin sitten se varsinaisesti mielenkiintoinen pohdittava ja samalla lähestymme jo siirtolapuutarha-aatteelle merkityksellisiä näkökulmia: onko esimerkiksi maatalousympäristö tai rakennettu puutarha luontoa vai onko se vain "luontoa"? Kuuluuko puutarhamme physikseen? Vastauksista riippuu yllättävän paljon. Jos olemme tiukkoja luonnon ja ympäristön suojelijoita ja luonnon itseisarvon puolestapuhujia, emme ehkä hyväksy "keinotekoisia luontoja" kuten (siirtola)puutarhaa lainkaan aidoksi ja oikeaksi, arvokkaaksi luonnoksi. On kuitenkin helppo osoittaa, että tämänkaltainen "ortodoksisuus" johtaa umpikujaan, eikä se ole useimpien luonnonsuojelijoidenkaan käytäntöä. Esim. Suomen biodiversiteetistä on iso osa ihmisen, tulen ja kaskeamisen avulla, aikaansaamaa monipuolistumista, jota nyt halutaan suojella. Ilman näitä suojelutoimia ja maa- ja metsätalouden väistyessä maamme muuttuisi muutamassa sukupolvessa melko monotoniseksi osaksi suurta Siperian Taigaa lähes umpeenkasvaneine kuusimetsineen.

Jos taas ollaan "toisinpäin ortodokseja" ja hyväksytään, että luontoa on myös teollisen piirissä - silloin kaupungit - citykanit - ja siirtolapuutarhat ovat luontoa ja tällaisena yhtä arvokkaita evoluution kehittämiä ympäristöjä kuin erämaatkin. Seurauksena on, että myös ekologian tulee tutkia ja huomioida myös teolliset ympäristöt ja esim. kaupunkipuistot "arvokkaina".

Voisiko luonnon ja sen vastakohdan rajaamiseen käyttää evoluutiota kriteerinä? Teolliset ympäristöt ovat ihmisen (aivojen) aikaansaannosta. Aivojen evoluutiosta on seurannut kulttuuri- ja teollista evoluutiota? Siis kaikki on jotenkin, ainakin välillistä seurausta luonnonvalinnasta. Onko siis "kaikki" ympärillämme luontoa? Enpä osaa sanoa, mutta tällaisia olin miettimässä juuri puun alla viime kesänä, kun omena päähäni putosi, ja minut valtasi voimakas tunne: Heureka, olen oivaltanut sen: KAIKKI on luontoa. Myös siirtolapuutarhuri!

torstai 22. lokakuuta 2009

Puutarhakulttuurin lähteillä

Lotte Möller on kulttuurikirjoittaja ja pakinoitsija, joka on julkaissut Ruotsissa useita kirjoja puutarhoista ja maisema-arkkitehtuurista. Vuonna 1999 ilmestynyt "Ajatuksia puutarhasta" ilmestyi viime vuonna suomeksi (http://www.basambooks.com/haku.php).
Tämä ei ole tavanomainen "puutarhakirja", jossa neuvotaan puutarhan käytännön töitä. Ohjeita erilaisista tempuista ja nikseistä ei tästä kirjasta löydy.
Kirjoittajan aiheet vaihtelevat todella laajalla alueella flow-kokemuksesta varttamisen kautta Zen-puutarhaan. Lukujen pituus vaihtelee muutamasta rivistä muutamaan kymmeneen sivuun. Yhdistävä tekijä eri lukujen ja aiheiden välillä on laaja-alainen suhtautuminen puutarhaan ja maisemaan, kulttuurin ja puutarhan yhdistävät tekijät. Kirjoittajan tyyli on henkevä, jopa filosofinen, mutta samalla lämmin ja humoristinen. Minulle tuli lukiessa mieleen Agatha Christien dekkareiden ystävällinen Ms. Marple tarinoimassa puutarhasta. Syvää viisautta, laajaa kulttuurin ja historian tuntemusta ja samanlaista ilkikurisuutta.
Varttamisesta kirjassa on hauskoja huomioita: ne harvat miehet, jotka tätä taitoa nykyään harjoittavat ovat kirjoittajan mukaan erityisen puoleensavetäviä, eikä Eroksella olisi ehkä ollut mitään sitä vastaan, että hänet olisi nimetty varttamistaidon jumalaksi. Omassa luvussaan kerrotaan varttamistaidon mestarin yhteen puuhun varttamista seitsemästä kymmenestä (70) eri lajikkeesta.
Oswald Sirénin kiinalaisvaikutteisesta puutarhasta kerrottaessa mainitaan, että "nurmikkoa ei ollut, koska nurmikot voivat kiinalaisen ajattelutavan mukaan viehättää lehmiä, mutta niillä ei ollut mitään tarjottavaa ihmisälylle." The American lawn taas ei saa näyttää miltä tahansa. Sen pitää olla moitteettomasti leikattu ja täysin rikkaruohoton, ja voi sitä raukkaa, joka ei noudata tätä käskyä. Etupihojen nurmikot sulautuvat saumatta ja aidatta naapurien nurmikoihin. Tämä nurmikko on niin kaukana kuin kuvitella saattaa unelmien puutarhasta suojaisana paratiisina.
Zen-puutarhaa taas ei ole tarkoitus "käyttää". Sinne ei saa edes mennä. Se ei ole hyötykäyttöön, vaan sitä tarkatellaan mietiskellen, mieluiten istuen avoimella verannalla.
Ranskalaisen "Amelie" elokuvan nähneille on tuttu tarina puutarhatontusta, joka varastetaan ja ilmestyy sitten omistajalleen eri puolilta maailmaa lähetetyissä turistikuvissa paikallisten nähtävyyksien edessä. Tarina sisältyy tämän kirjan puutarhatonttuja käsittelevään lukuun ja on siis aikaisempi kuin elokuvan tarina, ehkä jopa tästä kirjasta peräisin?
Kirjan luvut ja kulttuurisuitsutus on väliin niin korkealentoista, että oma puutarhamöyrintä alkaa vaikuttaa, jos ei nyt mitättömältä puuhastelulta, niin ainakin tärkeitä ja hienoja kulttuuriyhteyksiä tiedostamattomalta (rahvaanomaiselta?) toiminnalta. Tässä lohduttaa kuitenkin kirjoittajan kuvaus omista lempikukistaan: huomaan, että ne ovat kaikki käyttäytymistään myöten tuttuja siirtolapuutarhastani. Ehkä ei ole liian myöhäistä sivistyä vielä lisää?

maanantai 19. lokakuuta 2009

Pakilan saunan remontin kuulumisia

Saunakauden päätyttyä alkoi lähes välittömästi vuosikausia mietityn remontin tekeminen. Löyly- ja pesuhuone olivat perusteellisen remontin tarpeessa.
Parina ensimmäisenä viikonloppuna saatiin purkutyöt vauhdilla tehtyä. Vanha, pari kertaa jo käyttökiellossakin ollut ja peltiputkella paikattu piippu sai väistyä riuskojen purkumiesten tieltä. Vaatimattomuus estää minua kertomasta, kuka oli katolla saunamajurimme Markun kaverina aloittamassa piipun purkua ja jatkamassa sitä aina pesuhuoneen katon tasalle asti. Siitä eteenpäin päästiin heittelemään purettuja tiiliä pesuhuoneen lattialle ja siitä ikkunasta ulos. Tämä oli huomattavasti helpompaa kuin katolta tai ullakolta tiilien toimittaminen siirtolavalle pois kuljettavaksi. Heittomatka lyheni ja suuntasi somasti vain alaspäin.
Kun kömmin välillä vintiltä alakertaan, en ollut uskoa silmiäni: muu talkooväki oli tehnyt löylyhuoneesta ja pesuhuoneesta selvää: jäljellä olivat vain paneelien ja peltien alta paljastuneet hirsiseinät! Murheeksemme löytyi alimmasta hirrestä useita lahovaurioita, jotka pitkällä sivulla olivat niin pahoja, että timpurimme Risto vaihtoi apuporukan kanssa seuraavalla viikolla tilalle tervettä hirttä puretusta väliseinästä.
Tätä kirjoitettaessa (19.10.2009) on muurarimme Veikko ollut jo kahtena viikonloppuna muuraamassa uusia hormeja. Tänään on Risto jo Kalevin ja muiden kanssa aloittanut myös uusien seinäpintojen pystyttämisen. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että, jos pakkaset eivät äidy liian aikaisin koviksi, pystymme pysymään suunnitelmassa tehdä valtaosa muurauksista jo syksyllä niin, että kevääksi jää "vain" lopullisten pintojen teko. Hyvä me!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä

Syyskuun käännyttyä lokakuuksi on meillä Pikku-Martin kanssa ollut perinteisesti tapana tehdä paskareissu. Martti on niitä tehnyt jo 37 vuoden ajan syksyisin, joten minä, joka olin nyt kahdeksatta kertaa asialla olen vielä aloittelija. Tällä kertaa mukaan lähti myös toinen mökkinaapuri, Riikka, ja ystäväni Henna. Retki suuntautui meillä Vermoon. Retken tarkoituksena on hankkia vadelmapenkeille kate- ja lannoiteainetta ensi kevättä varten. Vermossa sitä riittää. Takavuosina soitin kerran Vermon raviradan numeroon ja tiedustelin saako sieltä hakea hevosenpulleroita puutarhaansa, ja jos saa, niin minä aikana ja millä ehdoilla. Puhelimessa oli joku Vermon tallien vastaava, joka sanoi, että "tule ihmeessä hakemaan ja vaikka rekka-autolla ja vaikka lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja ravienkin aikaan pääsee takaportista suoraan lantakasan luokse." Ja niin se on toiminut: kerran satuttiin ravien aikaan paskareissulle ja meidät päästettiin kohteliaisuuksien kera ravurien portista toimeen, jota varten paikalle olimme tulleet.
Vermon tavara on erilaista kuin esimerkiksi Tuomarinkylän tallien tuottama. Kuivikkeena on käytetty sahanpurua, joten tämä tuote ei käy esim. kasvimaalle. Mutta vadelmille, ja esim. ruusuille, se on täydellinen tuote: pullerot ja hevonkusi purun seassa ovat sopivaa lannoitetta ja sahanpuru on ennen kaikkea sopivaa katetta. Sitä kun on vähintään kymmenen senttiä, niin pysyy jopa vuohenputki kurissa: se voi kyllä levitä purunkin sekaan, mutta sen kitkeminen maavarsineen kaikkineen on poikkeuksellisen helppoa.
Viime sunnuntain (11.9.2009) retkemme sai siunauksekseen erinomaisen syysauringonpaisteen ja aamun pikkupakkasen. Martilla on tarkka tieto mikä on laadukkainta tavaraa puutarhaan: kasan sisältä löytyy täydessä palamisen vauhdissa olevaa lantaa, joka on tuhkan tai hopeanhohtoista (oljet näkyvät "hopealankoina") ja niin lämmintä, että muovisäkkejä nostellessa täytyy varoa, etteivät ne veny puhki. Palaneessa lannassa mahdollisesti olevat siemenet eivät saamansa lämpökäsittelyn takia enää idä. Ei tule rikkaruohoja. Eikä kaurahalmetta vadelmien sekaan. Vuokratulla peräkärryllä saimme muutamassa tunnissa aikaiseksi kolmelle mökkitontille kolme komeaa kuormaa säkitettyä aitoa tavaraa ja vielä usempia onnellisia siirtolapuutarhureita.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Helppoa omenapuiden hoitoa

Omenapuiden leikkaukseen laiskan miehen konsti!
Vesiversot voi nyppiä pois käsin keskikesällä. Ne irtoavat helposti, kompostoituvat ongelmitta ja homma on paljon mukavampaa heinäkuussa kuin maaliskuun pakkasilla. Isommat, paksumpien oksien leikkaukset tai puun nuorentaminen latvusta pienentämällä on viisasta säästää kevääseen (helmi-huhtikuulle), mutta tämän pikkuparturoinnin voi parhaiten tehdä kesällä ja puut näyttävät toipuvan haavoistaan oikein hyvin. Kuvissa näkyvistä puista vasemmalla olevista nypintä on tehty, oikealla olevissa tekemättä. Kuvat ovat viime heinäkuun lopulta. Kun parturoinnin tekee vuosittain, varjostava vuosikasvukerros jää latvukseen kasvamatta ja kaneliomenistakin saa komean punaisen värikkäitä. Huhujen mukaan tällaisen repimällä tehtävän parturoinnin (versoja ei siis leikata, vaan ne nypitään) pitäisi vähentää versojen lukumäärää ja kasvua. Tästä minulla ei kuitenkaan ole toistaiseksi varmaa havaintoa.

torstai 8. lokakuuta 2009

Puutarhahuumorin alkulähde

Vaikka puutarhan syyskiireet painavat päälle, järjestää ilmojen haltija meille myrskyä ja vesisadetta näin syksyisin runsain mitoin, jotta voimme välillä vetäytyä puutarhamökkiimme hyvin ansaitulle tauolle ja paneutua lukemaan lempikirjaamme. Puutarhurit tietysti selailevat ahkerasti puutarhaoppaita ja –lehtiä, mutta puutarha-aiheesta on kirjoitettu muihinkin kirjallisuuden lajeihin kuuluvia teoksia kuin tietokirjoja.
Tsekkiläisen Carel Čapekin kirja ”Puutarhurin vuosi” (alkuteos 1929, uuden suomennoksen julkaissut Basam Books 2002) on puutarhapakinoinnin alkulähde. Čapek kehitti yhdessä kirjoistaan sanan robotti, joka on sittemmin levinnyt kaikkiin maailman kieliin. Aivan vastaavasti hänen sydämellistä huumoria henkivät puutarhatarinansa tästä kirjasta ovat levinneet uskomattoman laajalle, eikä niiden kertoja usein ole lainkaan tietoinen niiden alkuperästä.
Čapek on kirjoittanut useita mielikuvituksellisia kirjoja, joiden nykyisin sanotaan olevan scifiä, vaikka tuota kirjallisuuden lajia ei tuolloin viime vuosisadan alkupuolella ollut oikeastaan vielä edes olemassa. Suosikkini näistä kirjoista on ”Salamanterisota”, huikea tarina joka panee lukijansa salavihkaa pohtimaan totalitarismin olemusta vaikka luuleekin vain lukevansa hauskaa, vaikkakin selvästi yhteiskunnallista eläinfaabelia.
Puutarhurin vuoden julkaisuaikaan Keski-Eurooppaan oli jo ehtinyt kehittyä ja vakiintua Čapekin sanoin kaupunkilaispuutarhurien joukko. Hän käsittelee tuota meille siirtolapuutarhureille niin tuttua neuvonhaluisten naapurien ympäröimää yli-innokasta, mutta realismista niin kovin tietämätöntä luokkaa loputtomalla huumorin ja filosofoinnin täyttämällä lempeydellä, mikä saa lukijan myhäilemään hyvää tuultaan ja välillä nauramaan kyyneleet silmissä. Kirjassa on kaksitoista lukua ja niiden välissä erinimiset täyteluvut kuten ”Siemenet”, ”Nuput” tai ”Siunattu sade”.
Näyte luvusta ”Miten puutarhuri syntyy”:
”Niin kauan kuin ihminen on nuoruutensa kukkeudessa, hän ajattelee, että kukka on jotain, mitä pidetään napinlävessä tai mikä annetaan tytölle; hän ei oikein osaa ymmärtää, että kukka on jotain mikä talvehtii, mikä mullataan ja lannoitetaan ja kastellaan ja siirretään ja monistetaan ja typistetään ja kitketään, mistä poistetaan lakastuneet kukinnot ja kuivat lehdet ja kirvat ja härmä; sen sijaan että kaivelisi kukkapenkkejä hän juoksee tyttöjen perässä, tyydyttää kunnianhimoaan, nauttii elämän hedelmistä, joita ei ole itse kasvattanut, ja käyttäytyy kaiken kaikkiaan tuhoisasti.”
Ja vielä näytteeksi taiturimaisesta tyylistä pieni pätkä luvun ”Siemenet” alusta:
”Jotkut sanovat, että joukkoon pitää panna puuhiiltä, kun taas toiset ovat sitä vastaan; jotkut suosittelevat mukaan hieman keltaista hiekkaa, koska se kuuluu sisältävän rautaa, mutta toiset taas kehottavat välttämään siitä yksinkertaisesta syystä, että se kuuluu sisältävän rautaa. Jotkut suosittelevat puhdasta jokihiekkaa, toiset pelkkää turvetta ja jotkut vielä sahanpurua. Lyhyesti sanoen: siemenmullan teko on suuri salaisuus ja taikameno. Siihen on sekoitettava marmorijauhoa (mistä sitä saa?), kolmivuotiasta lehmänlantaa (selvää ei ole tarkoitetaanko kolmivuotiaitten lehmien lantaa vai kolme vuotta vanhoja läjiä), hyppysellinen tuoretta myyränkekoa, vanhoista raakatiilistä tehtyä mursketta, Elben hiekkaa (mutta ei suinkaan Moldaun), kolme vuotta vanhaa lavamultaa ja varmaan myös kultaisen saniaisen humusta ja hyppysellinen multaa hirttäytyneen neidon haudalta; kaikki tämä on sekoitettava kunnolla (puutarhaoppaat eivät kerro, uuden- vaiko täydenkuun aikaan vai Jaakonpäivän yönä), ja kun olette täyttänyt kukkaruukut (kolme vuotta auringossa seisseessä vedessä liotetut, pohjalla keitettyjä lasinsiruja ja pala puuhiiltä, minkä taas jotkut asiantuntijat torjuvat), kun olette suorittanut kaiken tämän noudattaen samalla satoja keskenään ristiriitaisia ohjeita, mikä vaikeuttaa kovasti näitä menoja, voitte käydä itse asiaan, nimittäin siementen kylvämiseen.”
Basam Books on tehnyt kulttuuriteon tuomalla saataville toisen suomennoksen tästä klassikosta. Jokaisen, joka arvelee joskus joutuvansa veistelemään huumoria puutarha-asioista, tai arvelee välillä tarvitsevansa tervettä etäisyyttä hurahtaneisuuteensa, kannattaa hankkia se omaan hyllyynsä kunniapaikalle. Valitettavasti kirja on kustantajalta loppuunmyyty, mutta ehkä jostain antikvariaatista vielä voi onnistaa ja kirjastoistahan teoksen saa ainakin luettavakseen.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Mehuntekoa pakkasella

Monet Pakilalaiset kuljettavat omenoitaan tuoremehuasemille mehuksi puristettavaksi. Asemalla suuretkin mehumäärät saa nopeasti ja kätevästi mehuksi ja myös pastöroitua, jolloin mehu säilyy hyvin. Haittapuolena on korkeahko hinta (paikasta riippuen vaihtelee, mutta kymmeniä senttejä per kilo omenia), omenamassaa puristuu kovan paineen takia mukaan mehuun, jolloin siitä tulee hapettumisen takia tummaa ja myös kirpeämpää kuin tarkemmin suodatetusta mehusta.
Jos olet haaveillut makeasta, nektarimaisen paksusta omenamehusta, jota voisit itse tuottaa pakastimet täyteen ja nauttia sitten talven pimeillä, niin tässä Sinulle ohje (ensi kesää varten, tälle syksylle tämä ei enää ehdi. Laitteiston pesu päivittäin on tärkeää ja meillähän on vain kesävesi...):
Ensin tarvitset puristimen. Omani ostin aikanaan firmalta, jonka pääpaikka oli jossain Turun lähellä. Alunperin italialainen viinipuristin. Nyt näyttää, että markkinoilla on muitakin (esim. http://mahlapress.ee/index.php?id=1&lang=fi). Koska viinipuristin ei kestä omenien puristamista (omena on murskattunakin kovempaa kuin rypäleet), oli minun puristimeni hetken päästä remonttikunnossa. Ideoin siihen samalla parannuksia: ruuvin sijasta käyttäisin pientä auton tunkkia! Ystäväni Pakilan puutarhalta, metallimies Pauli, joka tekee metallista mitä haluaa (muut vain mitä osaavat), toteutti haaveeni ruostumattomasta teräksestä.
Toiseksi tarvitset pakastimen, mieluiten arkkumallisen, jonka pohjalle voit heittää ämpärillisen kypsiä omenoita kerrallaan. Seuraavana päivänä nostat omenat sulamaan ja vasta yön yli tapahtuneen sulattelun jälkeen voi varsinainen mehunvalmistustapahtuma alkaa:

Pakasteeesta sulatetut omenat ladataan puristimen pussiin....
Jonka jälkeen tunkki sijoitetaan paikalleen ja aletaan tunkata pussia litteäksi. Ämpärillisestä omenoita tulee noin puoli ämpäriä mehua. Yleisin satsi tämän kokoisesta puristimesta on ollut 6-7 puolen litran pulloa mehua.
Puristetun mehun olen pakastanut (uudestaan). Pastöroimaton mehu säilyy vain hetken sulana.
Menetelmän salaisuus on pakkanen. Nopea jäätyminen särkee omenan solut, jolloin mehusaanto kasvaa ja puristaminen helpottuu. Jäätyminen myös hajottaa omenan tärkkelyksiä sokereiksi, jolloin tuotettu mehu on paljon makeampaa kuin tavallisella murskaa-purista menetelmällä tehty. Käyttämällä tiukasta ja lujasta kankaasta tehtyä pussia puristimen sylinterissä saadaan tuotettua kirkasta mehua, jonka väri ei säilytyksessä muutu tummemmaksi. Puristetut omenat ovat melko kuivia, "sienimäisiä" ja oivallista kostean syyskompostin täytettä.
Lukijoille toivotetaan makoisia mehuhetkiä!











maanantai 5. lokakuuta 2009

Syyspimeän alkaessa kesän hauskuuden muistelua











Nyt kun kesävesi on suljettu. Mökiltä muutettu arkipäiviksi kaupunkiin ja viime sunnuntain syysmyrsky esti tekemästä syystöitä, kuten vadelman vanhojen varsien poistoa, voi hyvillä mielin muistella viime kesän "projekteja". Ihme kyllä ne tulivat tehdyiksi vaikka kärsin niiden laajenevasta luonteesta kerta kerralta.
Tänä kesänä pääprojektit olivat yläpihan kiveys ja grillikatoksen rakentaminen sekä kissatarhan tekeminen. Yläpihan kiveysidea juolahti mieleeni joku vuosi sitten syyssateissa, kun Pakilan savinen maaperä alkoi tursuttaa savea nurmikolle, josta sitä kantautui sisään mökkiin höystettynä syksyn lehdillä ymsellaisella. Helpostihan sitä nyt pari laattakiveä laittelee. Tänä kesänä heinäkuussa aloin sitten laskeskella montako pesubetonilaattaa tarvitsisin. Päätin tilata niitä varmuuden vuoksi vähän reilusti, noin 30 neliötä. Eipä mitään, saan samalla käytävän sivuvarastolle tasattua laatoilla, että on kepeämpi kärrätä kompostia ja polttopuita yläpihalle/lta.
Mutta, mutta. Yläpiha on vino. Tarkemmin tarkasteltuna aika paljon vino. Ei kun oikaisemaan. Soraa, sepeliä. Alle maanrakennuskangas, joka estää sepeliä painumasta ajan kanssa saven sekaiseen maaperään. Sivulle, jossa sora lähtisi muuten vyörymään alamäkeen, päätän tehdä kyllästetystä puutavarasta seinäkkeet, korkeimmillaan puoli metriä, estämään sepelin vyörymistä. Kun olen saanut seinäkkeet valmiiksi, käydään mittailemaan paljonko sepeliä täytteeksi tarvitaan, jotta saadaan piha vaateriin. Ja tulos, siinä sitä taas ollaan, kahdeksan kuutiota, saa minut taas kerran ihmettelemään omaa suuruudenhulluuttani. Kahdeksan kuutiota sepeliä ja yhteen kottikärryyn menee noin 70 litraa, eli polulta kärrättynä teen matkan täyden kottikärryn kanssa 1143 kertaa. Taisi olla loppukesän liikuntaohjelma varattuna...
Täytyy olla joku ratkaisu pulmaan. Löytyi firma, jolla oli liukuhihnakuljetin, mutta maksimietäisyys oli 40 metriä. Ei riitä, Tontti on pitkänomainen, joten vähintään 50 metriä kuljetinta on tarpeen. Mikä neuvoksi. Isäntä Pauli vihjaisee, että kyllä sellainen auto löytyy, joka tuonkin matkan sylkäisee soraa.
Ja löytyihän se: jättiläismäinen pölynimuri, joka ensin haki Rudukselta sepelilastin ja sitten kävi Mäntypolulla puolessatoistatunnissa puhaltamassa sepelin kärsällään yläpihan täytteeksi. Valmista tuli, kukkarostakin, joka keveni runsaalla tonnilla enemmän kuin kärräysvaihtoehdossa eli olisin tienannut 88 senttiä jokaisesta kottikärryllisestä. Ei siis kaduttanut, ei edes vaikka kärsäauton pakokaasut polttivat pensasaitaan kulottuneen aukon; ei se orapihlaja kuitenkaan ihan kuoliaaksi saakka mennyt.
Tämän jälkeen rautakaupan auto toi ylämäkeen kaupungin puiston puolelle kaksi tonnia kivituhkaa jättisäkeissä ja muutaman tonnin pesubetonilaattoja. Niiden kärrääminen alamäkeen vei kuitenkin vain päivän ja puisto oli taas vain puisto, eikä kukaan ehtinyt huomauttaa virkistysalueella lojuvista rakennustarpeista.
Kun kiveys lopulta oli uuden maanrakennuskankaan ja tasoitetun kivituhkan päälle saatu ladottua oli katoksen ja valokatteen loppuunrakentaminen enää pieni täydentävä askare. Ja jälleen kerran tuntui projektin loputtua siltä että työmäärä oli valtava, mutta homman valmistuttua ei ollenkaan näe sitä hien ja vaivan määrää, joka siihen upposi: vähän kiviä ja pieni katos, helppo homma. Pakilan puutarhoihin uppoaa neliötä kohti enemmän työtä ja vaivaa kuin omakotitonteilla, monella tontilla varmaan enemmän kuin kasvihuone- tai muulla ammattiviljelmällä. Jos nämä arvot realisoituisivat mökkien hinnoissa, ei niitä kohta enää kukaan pystyisi ostamaan!
Toinen projekti viime kesälle, kissatarha, jäi pahasti edellisen jalkoihin ja kissaparat joutuivat odottamaan loppukesään sen valmistumista. Sekin kuitenkin valmistui ennen kuin kesä loppui ja kissat osoittivat nopeaälyisyytensä oppimalla noin puolessa tunnissa käyttämään yhdyskäytävää, joka kulkee yläkerran ikkunasta tarhaan. Ikänsä vain sisätiloissa oleilleet kissamme olivat tosi innoissaan päästessään tutustumaan puutarhaelämään tarhan ulkoilmassa: kolli, niin leikattu kuin onkin, päätti varmuuden vuoksi merkata paikat ja kohteeksi osui mm. joogalaukkuni mattoineen, kaikkineen. Sittemmin kissat ovat rauhoittuneet, eivätkä ilmojen kylmettyä enää edes viihdy kovin pitkiä aikoja tarhassaan vaan palaavat suosiolla sisälle, takan päälle, viettämään lokoisia syyskissanpäiviä.