Vertailevaa mökkeilyä

Täytyy kiittää Heikkiä saunahistorian korjaamisesta ja tarkastamisesta (ks. tämän sivun alalaidasta Heikin blogi). Pakilan saunan henki elää ja voi hyvin. Talkoolaisia lämmityksiin on riittänyt ja lämmitykset ovat sujuneet. Nyt on omaksuttu uusi tapa sulkea kiukaan pelti vuorojen ja saunan pesun jälkeen (tai jättää avaamatta, mikäli lämmittäjä ei ole siivotessaan sitä avannut). Tämäkin on onnistunut, eikä pahoja ylilämmityksiä ole tästä syystä tapahtunut. Kiukaan jäännöslämpö kuivaa saunatiloja pitkään ja, jos seuraava saunavuoro on heti seuraavana päivänä, säästyy polttopuuta ja lämmittäjien työtä.
Viime viikolla käytiin sata kilometriä pohjoisemmassa saarimökkeilemässä, mikä pani vertailemaan sen ja siirtolapuutarhamökkeilyn eroja.
Kun siirtymäriitti siviiliroolista mökkiläiseksi saattaa siirtolapuutarhalaisella käsittää hyppäämisen ulos linjan 64 bussista, on se saarimökkeilijällä huomattavasti pitempi: auton harrasta pakkaamista (juomavettä, ruokaa, tarvikkeita ym.kaikkea tarpeellista, kuten pelastusliivit), ajamista kohti mökkipaikkakuntaa muutamia tunteja asiaankuuluvine kahvitaukoineen, joiden aikana mieli alkaa laskeutua mökkioleilun tasolle arkisfääreistään. Saapuminen rantaan, veneen nouto, auton purku, veneen lastaus, pelastusliivien pukeminen. Soutu kohti mökkiä ja saapuminen. Veneen purku ja mökin aukaisu, tarvikkeiden esille otto. Saunan lämmitys. Ja siinä, katsellessaan kiukaan alla palavaa tulta, kuunnellessaan kuikan huutoa ja silmäillessään sen soutua yli avaran järvenselän, voi vertaileva mökkitieteilijä ohimennen muistaa Pakilan saunan lämmittämistä: valtavien halkokuormien kantamista, siivoilua ja mietiskelyä ennen saunavuorojen hektisen hyörinän alkua. Ero on kieltämättä suuri.
Saarimökillä luonto on omillaan. Kyllähän mökkiläinen on omat jälkensä jättänyt raivatessaan mökillensä paikan ja rakentaessaan saunansa rantaan, mutta yhä on mahdollista nähdä, miltä paikka näytti ennen mökkiä ja minkälaiseksi se nopeasti palaisi, jos mökki paikalta häviäisi. Siirtolapuutarhan ympäristö on puutarhaa. Alusta asti muokattua ja kasvatettua ja viljeltyä. Villiintyessään paikka muuttuisi aivan toiseksi. Ero on suuri.
Saarimökillä oleillaan yksin tai pienessä porukassa hiljaiseloon ja rentoutumiseen keskittyen. Toki myös mökkiaskareita, kuten puunkaatoa ja pilkkomista tai remontti- tai raivaustöitä välipalaksi tehden. Saaressa on myös oma mökkiläisyhteisönsä, mutta yleensä ei pidetä yhteyttä sen enempää kuin todetaan, että naapurikin näytti saapuvan mökilleen tai lähtevän aamulla lehden hakuun. Siirtolapuutarhalla vähemmän sosiaalista saattaa rueta ahdistamaan, kun koko ajan on juttuseuraa tarjolla: aitojen yli ja marjapuskien ja omenapuiden latvusten läpi sinua puhutellaan kovalla äänellä ja haastetaan ottamaan kantaa yhteisön päivänkohtaisiin tapahtumiin. Siirtolapuutarhamökki on puutarhurin paikka. Puutarhassa riittää loputtomasti työtä. Ero on kieltämättä suuri.
Saarimökille lähtiessä täytyy varustautua: venematkalle liivit, rantaoleiluun hyttysmyrkyt, helteen varalle simmarit, kylmyyden varalle lämmintä ja vaihtovaatteet jne. Eli autokuorma on, jos mahdollista, huomattavan paljon korkeampi kasa kuin Pakilan koloniaalihytille lähtiessä. Siirtolapuutarhamökillä yleensä on kaikki tarvittava. Parhaassa tapauksessa mökille lähtiessä otetaan mukaan vain avaimet. Eroa on, kieltämättä.
Saarimökille viedään ruokatarpeet mennessä mukana. Niitä ostetaan varalle runsaasti, (jos vaikka tuuli estäisi saaresta poistumisen suunniteltuna päivänä) ja raitisilman ruokahalua lisäävä vaikutus huomioonottaen. Silti, anteeksi vain, saarimökillä eletään säännöstelytalouden oloissa: tätä leipää ei saa nyt ottaa enempää, koska sitä pitää riittää vielä niin moneksi päiväksi niin monelle hengelle jne. Siirtolapuutarhalla, jos joku loppuu, hypätään kulkuneuvoon ja hurautetaan joku sata metriä lähimpään kauppaan. Ero on kieltämättä suuri.
Erot perinteisen mökkihulluuden ja siirtolapuutarhamökkihöperyyden välillä ovat suuria, mutta eivät niin merkittäviä, etteivätkö ne mahtuisi samaan kategoriaan arjesta irtautumisen keinona. Eikä ole ollenkaan helppoa päätellä kumpi mökkeilyn muoto olisi toista parempi. Molemmissa kun on sekä huonot että hyvät puolensa.

Sadepäivän ilo

Sadepäivän ilo on tietysti vettä pitävä mökin katto. Kuurojen välissä menin tarkistamaan tilannetta. Laitoin aiemmin kesällä katolle muutaman kourallisen sammal pois -rakeita, koska katon pohjoislappeelle on alkanut kertyä jäkälää. Sitä näyttää tulevan erityisesti "kylmän" räystään osalle katon laidoille. Eteläpuolelle kovan auringonpaisteen alueelle jäkälä ei kasva. Jäkälän kertyminen johtunee lähellä kasvavista korkeista puista, joista varisee roskaa katolle. Orgaaninen pöly riittää jäkälille alkuravinteeksi. Kiinnittyessään  ja kasvaessaan ne pilaavat huopakatteen ja niitä poistettaessa tahtoo lähteä osa katteen pinnasta mukaan.
Jäkälät olivat "sammal pois käsittelylläni" vähentyneet melko lailla ja jäljellä olevat ovat selvästi löyhemmässä kuin aikaisemmin, kun yritin niitä hankaamalla ja katuharjalla harjaamalla poistaa. Sammal pois -aine, jota käytin on tarkoitettu nurmikoille, joten sen käyttö katolla ei taida olla kovin tehokasta. Se on voimakas emäs, ja sammalen kuolo perustuu pH:n äkilliseen nousuun. Katolle on omia aineita levien, sammaleen ja jäkälän poistoon (esim.). Nämä ovat pH-neutraaleja, mutta vahingoittavat myös muita kasveja. Sateella aine valuu rännejä pitkin katolta puutarhaan, joten käyttöä täytyy harkita tarkkaan. Jos jäkälä edelleen lisääntyy täytyy seuraavaksi kuitenkin hankkia jotain sellaista ärjympää ainetta.

Poistettujen jäkälien kohdalle jää selvät kuopat. Katteen päällyskerrosta on lähtenyt jäkälien mukaan. Kuoppiin uusien jäkälien ja sammalien on hyvä kiinnittyä. Rikkaruohosodan lisäksi tiedossa on siis sammalsotaa. Monen rintaman avaaminen yhtäaikaa on strategisesti arveluttavaa. Mutta puutarhurin on vain ponnisteltava kun on puutarhan ristikseen hankkinut.
Pitää se katto kuitenkin edelleen vettä. Sateen rummutusta on edelleen rattoisaa kuunnella.

Mummokokoontuminen

Tänään on siirtolapuutarhamummojen facebook-ryhmän kokous paraikaa Kerhotalolla. Tapaus oli julistettu mummoryhmässä etukäteen ja paikalla onkin edustava valikoima monenlaisia mummoja. Samaan aikaan on kuitenkin menossa monenlaista: petanque-karsinta, kukkokahvila ja käsityökerho mm., joten mummotapahtuma jää vähän jalkoihin yleisessä hulinassa.
Toiveena oli, että mummot voisivat nähdä toisiaan livenä ja oppia yhdistämään ryhmän avatar-kuvat oikeisiin naamatauluihin, mutta ainakaan vielä tuota tavoitetta ei ole paljon saatu edistettyä.
Joku torjui jopa facebookin ryhmämerkintöjen julkisen näyttämisen kerhotalon isolla valkokankaalla, joten koko tapahtuma vähän lässähti. Mummot tuntien, tuosta ei seuranne mitään takapakkia sen enempää. Jäseniähän ryhmään on virrannut koko ajan tasaisesti, joten Pakilan siirtolapuutarhamummoille pitänee ennustaa loistavaa tulevaisuutta.

Portaan routasuojakorjaus

Mökissämme ei alunperin ollut kuistia. Kun se sitten rakennettin, piti alkuperäiset, ulkopuoliset kellarin portaat kääntää tulemaan toisesta suunnasta, koska entiset jäivät uuden kuistin alle. Uudet portaat rakennettiin ehkä 30-40 vuotta sitten, tarkkaa aikaa ei voi tietää, mutta kun kaivoin routasuojauksia varten syvän kuopan aiemmin, löysin kaivannosta parit polkupyörän vanteet, jotka näyttivät 50-lukulaisilta (linkki).
Uusissa portaissa oli suunnittelussa ja toteuttamisessa tullut pieni virhe, ne näet särkivät roudan aikana kellarin takaseinän. Vapaa muurinpää pääsee liikkumaan ja porrasaskelmat painavat seinän rikki. Sitä on korjattu paikkailemalla noin parikymmentä vuotta sitten. Pari vuotta sitten asensin muurin ulkopuolelle paksut routasuojalevyt, joiden toivoin pitävän pakkasen loitolla syvistä savikerroksista muurin ulkopuolella. Kyllä se auttoikin, mutta ei täysin, routa liikutti muuria vielä.
Nyt oli aika tehdä uusi, vankempi korjaus, joka estäisi enemmät vahingot.

 Kuoppa on kaivettu ja raudoitukset asennettu. Kuivabetonin sekoitus ja valu voi alkaa.

 Ensimmäinen valukerros on tehty ja ensimmäisen uuden porrasaskelman pinta sliipattu.

Toisen päivän valu valmiina. Kuivabetonia meni 15 25-kilon säkkiä. Uusi raudoitettu valu ulottuu tukimuurin päästä mökin nurkkaan. Roudan paine suuntautuu nyt nurkkaa kohti, eikä keskelle seinää. Laskelmien mukaan rakennelman pitäisi nyt olla kestävä, ellei nyt sitten tulevina talvina iske ennätyssyvä routa...
Tällaiset pienet projektit ovat siitä mukavia, että vaikka niitä usein suunnitellaan aloitettavaksi vuosikausia, ne aloittamisen jälkeen sitten yllättäen valmistuvatkin ajallaan. Täytyy nyt vain toivoa, että nämä routaharmit loppuvat tällä korjauksella. Jos eivät lopu, niin... keksin kyllä jonkun uuden tavan paikata taas!

Siitä tietää

Siitä tietää, että on keskikesä, kun
mansikoita ei enää tule kerralla niin paljon kuin edellisellä poiminnalla.
Kun perunoita voi alkaa nostaa, ja hämmästyä, että uudet perunat ovat edelleen yhtä hyviä kuin viime kesänkin ensimmäiset.
Kun nypit saunavastan kokoisesta kasasta mintunlehtiä pakastepusseihin ja huomaat, että kohta muutkin yrtit uhkaavat päästä kukkimaan ja niidenkin satoa on alettava kerätä ja käsitellä.
Kun alkaa tuntua, että puutarhan kukat ovat kohta jo melkein kaikki kukkineet tai puhkeamassa kukkaan ja alkaa miettiä, onko puutarha kohta kukaton.
Kun huomaa, että lomaa on pidetty yhtä paljon, tai enemmän, kuin sitä on jäljellä.
Kun on aika repiä omenapuiden vuosiversot (omenapuiden leikkauksesta).
Kun alkaa ajatella, että kohta keskikesän huilitauko päättyy ja alkaa vadelman poiminnassa raataminen.
Kun ensi kerran huomaa iltamyöhällä, että on pimeää ja mieleen tulee syksy ja kylmyys.
Kun huomaa, että juhannusjuhlista on jo aikaa, että elojuhlat lähestyvät ja saunavuoroista on kohta jo yli puolet saunottu.
Siitä sen tietää.

Puutarhurin onni on tuoreista mansikoista tehty jäätelöannos ja auringonpaiste. Tänä vuonna mansikat joutuu perkaamaan tavallista tarkemmin. Matomausteita on yllättävän paljoin eksynyt muuten, päälle päin, moitteettoman näköisiin masikoihin. Mutta kyllä ne saa perkaamalla puhtaiksi ja hyviä ovat. Jopa pakastimeen asti on jo riittänyt näitä ihmeitä.

Paitsi mansikoissa, myös omenapuissa on pikku tuholaisia leudon talven jäljiltä tavallista enemmän. Ilmeisesti pihlajanmarjasta on tulossa huono sato, koska pihlajanmarjakehrääjäkoit ovat tulleet omenapuihin. Toukat elävät kehräämänsä verkon sisällä. Mustat pisteet kuvassa ovat toukkien ulosteita. Linkin mukaan malationi olisi ainoa torjuntakeino, mutta mummoissa on liikkunut tietoja, että feromonipyydykset tepsivät. Myös virallinen tieto on osittain samaa mieltä (linkki). Täytyy ottaa sellaiset jatkossa käyttöön.

Myös etanoita on nyt niin paljon, että ainakaan papujen kateviljely ei onnistu: kate suojaa etanoita niin hyvin, että ne laumoittain hyökätessään syövät pavun alut jo ennen kuin ne ovat ehtineet kasvun alkuun. En tiedä, ehkä kate ei sovi pavuille muutenkaan, mutta ainakin tänä vuonna kate oli paha pettymys. Etanantorjuntaan olen käyttänyt vain tuota syöttiä pikkiriikkisen mansikkamaan reunalla. Muut konstit ovat laiskalle liian työläitä.

 Saunalla ovat ahkerat puutalkoolaiset saaneet aikaan aika komean pinon pilkottua puuta. Näitä poltellaan 2013-2014 kesällä. kunhan ovat hyvin kuivuneet. Kiitoksia myös puiden lahjoittajille ja niitä paikalle hankkineille.