Pupu vei

Taas vei pupu keltaiset krookukset. En ehtinyt suojata niitä verkolla tms. Voihan se tietysti olla kauriskin, mutta uskon ennemmin siihen rusakkoon, kun se on ollut ennenkin asialla.
Kuvassa näkyvät keltaiset täplät eivät ole krookuksen nuppuja vaan niiden kantoja. Siis se mitä pupun jäljiltä on jäänyt nupusta jäljelle. Kuin partaterällä leikattuja. Kallista pupun ruokaa.

Kauriita kauniita

Kauriit näyttävät asettuneen Pakilaan ainakin kevätkaudeksi pysyvämmin. Niistähän on havaintoja jo viikkojen ajan. Nähtiinpäs niitä meilläkin. En minä niitä tosin nähnyt, kun oli viime lauantaina vielä nukkumassa, kun Henna äkkäsi komean uroskauriin sarvineen kuistin ikkunasta. Se hiippaili sitä Lystikukkulan "tulevaa tienpohjaa" Tuomarinkartanoa päin. Niillä on raukoilla niin pienent sorkat, että uppoavat vielä näillä hankikannoillakin. Hanki kantaa ihmistä ihan mainiosti, mutta kaurisparka uppoaa edelleen joka askeleella. Ovat ne käyneet jälkien mukaan ennenkin meidän tontilla ja jättäneet käyntikorttejaan. Pakilan villi luonto, valkohäntäpeurat ja kaikki, ei kun siis kauriit...

Hiihtopääsiäinen

Tämän vuoden aikainen pääsiäinen ja tavallista pidempään jatkuvat yöpakkaset olivat hiihtäjien kannalta kerrassaan mainio yhteensattuma: saatiin toinen hiihtoloma erinomaisilla säillä.
Viime perjantaina mentiin ensin Hennan kanssa muista syistä Espooseen käymään ja sitten siellä hiihtämään Oittaa-Pirttimäki lenkkiä. Ajateltiin, että pääsiäisen takia hiihtomajat ovat kiinni, mutta toisin kävi: lähtiessä näytti siltä, että Oittaan suuri rakennus on saanut uuden yrittäjän ja kahvila näytti olevan auki. Pääsisimme siis pullakahville ainakin lenkiltä palatessa. Yllätys oli suuri, kun noin seitsemän kilometrin taipaleen jälkeen, hyvää konelatua, Pirttimäkeen saapuessamme löysimmekin hiihtomajan, joka oli avoinna. Maja on kuuluisa kakuistaan ja herkuistaan. Me päädyimme herkulliseen kanakeittoon, jota söimme raittiin ilman herättämällä ruokahalulla suuret lautaselliset. Päälle vielä ne pullakahvit niin sitten maha olikin liian täysi hiihtämiseen. Piti varttua vajentumista majan pihalla penkillä auringonpaisteessa. Kun pani silmät kiinni ja heitti penkille pitkäkseen ja pää Hennan syliin, niin luuli lämpimässä olevansa, jos ei nyt ihan paratiisissa, niin kaikuvia lasten ääniä majan edustan leikkialueelta kuullessa, kesäisen hiekkarannan äärellä. Ihanata elämätä.
Paluu pitkin Bodomjärven jäätä sujui hiljalleen tasaisesti. Ohitin pienen täti-ihmisen, joka lykki jäälatua tasatahtia yllättävän kovaa vauhtia. En tahtonut ohi päästä. Taakse katsoessa yllätyin ihonväristään, joka oli paahdettua kahvia. Jäin ihmeissäni odottelemaan Hennaa, jonka kanssa päädyimme tädin taakse hiihtämään. Sitten täti pudotti porkkansa, jonka tarjoilin takaa tulevana hänelle takaisin. Kävi ilmi, että täti oli ensimmäistä kertaa elämässään ladulla. Sitä sitkeyttä ja menemisen riemua oli ilo katsella. Pirttimäen lenkiltä kilometrejä tuli noin tusina.
Seuraavana päivänä, lankalauntaina lähdettiin oikein laturetkelle. Mökiltä suoraan suksille ja kärjet kohti Pikkukoskea pitkin Vantaanjokivartta. Pikkukoskelta latu kääntyi kohti Pasilaa ja Käpylän asemaa, jonne reitti löytyi vaivattomasti. Sitten seurasi reilun kilometrin kävely suksia kantaen pitkin Asesepäntietä. Maunulantien risteyksen kohdalta löytyi Maunulan majalle menevä latu. Maja oli kuitenkin pettymykseksemme kiinni, joten päätimme Pitkäkoskelle mennessä poiketa Paloheinässä tankkaamassa. Sieltä sitten tavallista reittiä Pitkäkosken kautta Haltialaan, jossa nautimme mainiota Pääsisäislounasta. Ruoka oli erinomaista ja taas erehdyin nauttimaan sitä liikaa: maha täynnä on hankala hiihtää edes lyhyttä matkaa Haltialasta mökille. Kilometrejä noin 24.
Seuraavana päivänä, pääsisäissunnuntaina, päätimme jatkaa laturetkeilyä. Olimme illalla mökillä tutkineet latukarttaa ja päätimme lähteä Malminkartanon reitille. Suuntasimme Paloheinästä ensin Pirkkolaan ja sieltä etsimme latua Hämeenlinnan väylän yli länteen. Sitä ei meinannut löytyä, joten päädyimme Maunulan majalle aamukahveille. Lähdimme takaisin ja haravoimme vielä uudestaan Pirkkolan länsilaitaa ja löytyihän sieltä silta, jossa oli viitat Taliin ja Malminkartanoon. Sujuteltiin Pohjois-Haagan puistomaista aluetta pitkin kerrostalojen välistä. Yhdessä kohtaa oli mäen alla odottamassa hiekoitettu kävelytie ladun poikki ja sen alla vielä oravien kävynsuomuilla sulattama vielä jyrkempi kohta. Ei siinä kuitenkaan käynyt kuinkaan, koska oudolla reitillä hiihtelimme varovasti. Kävi vain niin, että Vantaankosken ja Espoon suunnan ratojen välissä emme huomanneet latuhaaraa Malminkartanon suuntaan. Siinä ei ollut, poikkeuksellisesti, minkäänlaista viittaa. Päädyimme hiihtämään Taliin ja golfkentälle. Siellä oli jo aloitettu kesäkunnostukset ja hiekan levitykset. Latu oli kuitenkin jätetty vielä kuntoon, mutta kentän laidalla oli lappu, joka kertoi, että latu sulkeutuu 2. huhtikuuta, eli tänään. Oltiin siis viime tingassa liikkeellä. Talin kartanon, tai mikä se nyt onkaan, päärakennus oli valtavan upea ja latu muutenkin ehdottomasti maisemiltaan tutustumisen arvoinen. Tuuli ei lauantaina kiusannut ja kun nousimme golfin jälkeen korkealle mäelle, näimme Otaniemen ja puoli Espoota. Jatkoimme latua hamaan loppuun asti ja totesimme, ettei taida onnistua palata samaa reittiä, joten otimme kumijalan ja menimme sillä Paloheinään takaisin. Kilometrejä kertyi noin 22.
Pääsiäismaanantaina, kokemuksesta vihastuneena, hiihdettiin taas Pirkkolaan Paloheinästä ja sieltä taas Malminkartanon suuntaan, mutta tällä kertaa latukartta mukana. Etsittiin se Malminkartanon latu Haagasta ratojen välistä. Ihan mukava reitti, joka lopulta tuli Malminkartanon aukeille maille. Ei ollut vaaraa eksyä täyttömäelle menevälle ladulle, kun aukealla pellolla näki, mihin oli menossa. Latu meni Kannelmäen ja Myyrmäen välistä Hämeenlinnan tien varteen ja sieltä tutulle Pitkäkosken ladulle, jossa maja oli taas auki. Majan pitäjä oli uuvuksissa mehun ja pullan ostajien jatkuvasta pitkästä jonosta. Läntinen kahdenkympin lenkki on nyt sitten testattu. Kannelmäen pelto voi olla tuulinen ja reitillä oli yllättävän paljon tien ylityksiä ja jokunen kerta piti oikein ottaa sukset jalasta, mutta kyllä se aprillipäivän hiihdoksi oli oikein onnistunut. Kilometrejä yli kaksikymmentä.
Pääsisäishiihdot oli hiihdetty ja ennen mökiltä lähtöä ja arkeen palaamista kylvettiin vielä tomaatin siemenet. Vaikka hiihtäminen on mukavaa, saa kevät kyllä meidän puolesta nyt jo tulla.